Rukous kirkon perinteessä

lauantai, 14 toukokuu 2005 @ 20:22

Pyhä Johannes Siinailainen, igumeni Siinaan erämaasta 600-luvulta, kuvaa rukousta kuvastimeksi, joka ilmaisee kristitylle hänen oman tilansa. Martti Lutherin mukaan se, joka sanoo olevansa kristitty, mutta ei rukoile, valehtelee. Hän ei silloin usko Jumalaan, eli pyydä Jumalalta kaikkea sitä hyvää, jota Jumala on käskenyt pyytää ja luvannut antaa.

Kristityn ja Jumalan suhde toteutuu ennen kaikkea rukouksessa. Mitä enemmän rukoilet, sitä läheisemmäksi Jumala sinulle tulee. Mitä vähemmän rukoilet, sitä vähemmät opit häntä tuntemaan. Mutta on rukousta ja rukousta. Rukous saattaa muuttua erämaaksi ja rukoileminen kuivaksi pakkopullaksi. Mitä silloin pitää tehdä? Miksi näin käy? Kirkon hengellisen perinteen aarteisto on täynnä elämänpituiseen kokemukseen perustuvaa opetusta siitä, miten kristitty voi kasvaa rukouksessa. Tämä kirjoitus käsittelee kristityn rukouselämän kehitystä kirkon perinteen näkökulmasta. Sen tarkoitus on pyrkiä osoittamaan selkeä tien hengellistä kasvua estävien vaarojen läpi ja antaa rukoilijalle neuvoja ja kirjasuosituksia.

Tämä artikkeli perustuu Kannelmäen seurakunnan Nuorten aikuisten illassa aiheesta pitämääni alustukseen.

Mitä rukous on?

Mitä rukous on? Raamattu puhuu rukouksesta monilla eri sanoilla. UT:ssa ehkä yleisin on kreikankielen verbi eukhomai, joka merkitsee perusmuodossaan rukousta ja ylistystä. Toinen usein käytetty verbi on deomai, pyytää. Rukousta kuvataan käyttämällä useita eri pyytämiseen liittyviä verbejä ja myös monia verbejä, jotka liittyvät rukousasentoon. Tällainen on esimerkiksi proskyneoo, heittäytyä maahan tai polvilleen, joka merkitsi alun perin myös suutelemista. Myös huutamista ja kutsumista merkitseviä verbejä käytetään.

Toisaalta rukous tulee aiheena puutteellisesti käsitellyksi, jos tutkimme vain kohtia, joiden suomennoksessa tämä sana esiintyy. Usein rukoukseen liittyy vaipuminen syvään rukoukseen, joskus jopa hurmokseen. Psalmit ovat itsessään rukousta, eivätkä vain puhu siitä. Niissä kuvataan syvää, tunteeseen perustuvaa rukousta, kaipaamista Jumalan kasvojen eteen, Jumalan kasvojen katselua, janoamista jne.

Kysymystä rukouksen olemuksesta voisi periaatteessa lähestyä eksegeettisesti, Raamatun teksteistä käsin. Kuitenkin jos olisi tarkoitus käsitellä järjestelmällisesti, mitä Raamattu opettaa rukouksesta, tällainen lähestymistapa veisi kauan aikaa, eikä se olisi kovin käytännöllistä siksikään, että Raamattu sisältää hyvin monenlaista rukousta koskevaa aineistoa. Opetus rukouksesta ei perustu niinkään rukousta teoreettisesti käsitteleviin raamatunkohtiin - sillä rukous ei ole teoriaa - vaan Raamatun antamiin esimerkkeihin rukouksista. Sen takia olen päättänyt lähestyä asiaa toisesta näkökulmasta, kirkon perinteen ja rukousopetuksen kannalta. Pyrin tässä kirjoituksessa esittämään jonkinlaisen yleiskatsauksen ja yhteenvedon siitä, mitä kirkossa on opetettu rukouksesta

Kun kysytään, mitä rukous on, eräänlainen katekismusvastaus on: Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Tämä määritelmä löytyy sekä vanhasta että uudesta katekismuksestamme. Luther määrittelee rukouksen hieman toisin: Rukous on puhetta Jumalan kanssa sydämessä. Toisaalta voidaan kyllä erottaa yksityinen rukous ja seurakunnan rukous. Jeesus kehottaa kristittyjä rukoilemaan yhdessä. Hän lupaa olla siellä, missä kaksi tai kolme kristittyä kokoontuu hänen nimessään. Kaikki todellinen rukous on kuitenkin yksityistä siinä mielessä, että rukoilija on olemuksellaan ja tahdollaan rukouksessa mukana.

Miksi rukous on puhetta Jumalan kanssa sydämessä, eikä sydämen puhetta Jumalan kanssa? Kirkon perinteen mukaan sydän tai ihmisen sisin on lopulta se paikka, jossa Jumala kohdataan rukouksessa. Jeesus kehottaa vuorisaarnassaan (Matt. 6:6) rukoilijaa vetäytymään kammioonsa. Näin keskittyminen rukoukseen helpottuu. Toisaalta taustalla on ajatus Hengen puheesta sydämessä. Rukoukseen keskittymisen edellytyksenä on kaikesta häiritsevästä pois kääntyminen. Niinpä Jeesuksen sanat onkin kirkon perinteessä ymmärretty sydämen kammioon vetäytymiseksi.

Kirkon perinteessä on tyypillisesti erotettu kolme rukouksen tapaa: Pelkkä sanallinen rukous ilman keskittymistä sisältöön eli oraatio, keskittynyt sydämen rukous eli meditaatio ja mystinen sanaton rukous, jossa ihminen alkaa kokea taivaallista todellisuutta, eli kontemplaatio. Rukouselämän on nähty kehittyvän kolmivaiheisen tien kautta, jonka ensimmäisenä vaiheena on purgaatio, puhdistautuminen eli kamppailu himoja vastaan, toisena vaiheena illuminaatio eli hengellinen valaisu ja kyky kokea Jumalan johdatusta, ja kolmantena unio eli yhtyminen Pyhään Kolminaisuuteen.

Kirkkomme rukousopetuksessa on tyypillistä, että rukousta on lähestytty vain sanojen kannalta. Rukouksen ’alin’ taso onkin pelkkä sanallinen rukous. Rukouksen sanallisen sisällön perusteella rukoukset voidaan jakaa neljään lajiin: 1. pyyntörukous, 2. kiitosrukous tai ylistys, 3. esirukous ja 4. siunaus. Tämä nelijako on varmasti monelle tuttu jo rippikoulusta. Ylläolevat rukouksen muodot ovat lähinnä puhetta Jumalalle; asioiden pyytämistä Jumalalta ja kiitollisuuden osoittamista.

Rukous ei kuitenkaan saa olla vain ulkoista asioiden toistelemista, miksi se tuntuu kirkkomme rukousopetuksessa usein jäävän. Lutherin mukaan senkaltainen pälpätys ja hoilaaminen, ulkokohtainen meno, kelpaa lähinnä pikkulasten ja oppimattomien rukoukseksi. Niin pian kuin mahdollista tulee opetuksessa siirtyä rukouksen sisäiseen puoleen. Rukous lähtee sydämestä ja tapahtuu sydämessä. Oikean rukouksen lähtökohtana on todellinen hätä, tarve, kiitollisuus ja rakkaus.

Lutherin mukaan rukous ei ole vain mahdollisuus, vaan se on oikeastaan käsky. Kristityn tuntee rukouksesta. Miksi näin on? Luther opettaa, että rukouksen lähtökohta on hätä, tarve ja puute. Niin kauan kuin olemme tässä maailmassa eläviä ihmisiä, havaitsemme, että meiltä tai lähimmäisiltämme puuttuu tarpeellisia asioita. Jos todella luotamme ja uskomme Jumalaan, eli nimitämme itseämme kristityiksi, ja meillä on puutetta, tietenkin käännymme hänen puoleensa. Se, rukoilemmeko, kertoo miten on uskomme laita. Niinpä rukous onkin Lutherin mukaan ensimmäisen käskyn täyttämistä. Ja koska rukous perustuu Jumalan käskyyn ja kehotukseen, kristitty ihminen voi olla varma, että hänen rukouksensa on Jumalalle mieluista ja se kuullaan. Tästä seuraa myös, että jos ihminen rukoilee epäuskoisesti, eli ei luota, että Jumala kuulee, hänen rukouksensa ei ole oikeanlaista. Tällaisesta rukouksesta Raamattu varoittaa (Jaak. 1:6).

Kertoessaan omasta rukouselämästään Luther sanoo käyttävänsä rukouksen apuvälineinä kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä Meidän rukousta, eli toisin sanoen katekismusta. Lutherin Vähä Katekismus onkin alkujaan hartauskirja, ei oppikirja. Katekismuksen käyttäminen rukouksen apuvälineenä on katekismusmeditaatiota.

Tämä meditaatio alkaa käskyistä. Jumalan käskyt kertovat, mitä meiltä puuttuu ja mitä Jumala meiltä vaatii. Ne näyttävät syntimme ja tuovat meidät Jumalan pyhyyden eteen. Kun käskyt ovat ensin näyttäneet meille meidän tilamme, kertoo uskontunnustus meille, mitä Jumala on tehnyt puolestamme. Se tekee meidät iloiseksi ja osoittaa meille Kristuksen, joka on täyttänyt sen, mitä meiltä puuttuu. Käskyissä ja uskontunnustuksessa käyvät vuoropuhelua laki ja evankeliumi. Isä Meidän -rukous kertoo, mitä meidän tulee pyytää itsellemme ja lähimmäisillemme. Se kutsuu meitä Kristuksen seuraamiseen.

Miksi kaikkiin rukouksiin ei vastata? Tai oikeammin, miksi se, mitä pyytää, ei tapahdu? Jeesus opetti oppilaitaan rukoilemaan hänen nimessään. Jumalan nimi merkitsee Raamatussa usein Jumalan läsnäoloa. Jeesuksen nimessä rukoileminen on hänen asemassaan rukoilemista. Jeesus on tehnyt meistä veljiään, siis Jumalan Poikia. Rukous onkin oikeastaan osallisuutta Jumalan kaikkivaltiuteen. Martti Luther lausuu kuuluisassa teoksessaan Kristityn vapaudesta, että uskossa kristitty on kaiken Herra ja kaikkivaltias, mutta usko on Jumalan tahdon etsimistä ja siihen luottamista yli ihmisen oman tahdon. Siksi usko johtaa kristityn rakkauteen, jossa kristitty on kaikkien palvelija, eikä etsi omaa hyväänsä, vaan Jumalan tahtoa ja lähimmäisen hyvää. Meidän onkin tärkeää oppia tuntemaan Jumalan tahto, sillä jos rukoilemme hänen tahtonsa mukaan ja uskoen, se mitä rukoilemme, tapahtuu

On asioita, joista meidän Raamatun mukaan tulee olla varmoja emmekä saa epäillä; niitä on esimerkiksi se, että Jumala tahtoo antaa meille meidän syntimme anteeksi, kun pyydämme sitä. Usein emme kuitenkaan tiedä, mikä on Jumalan tahto. Jos saisimme, mitä pyydämme, siitä voisi olla haittaa. Jeesus opettaakin rukoilemaan, että Jumalan tahto tapahtuisi, ei minun. Tämän ohjeen hän antaa opettaessaan Isä meidän -rukouksen, ja antaa sen soveltamisesta esimerkin Getsemanessa. Erityisessä koetuksessa olemme silloin, kun meille näyttää tapahtuvan aivan päinvastoin, kuin mitä haluamme. Etenkin tällaisessa tilanteessa Jumalan tahdon tapahtumisen rukoileminen osoittaa, että luotamme Jumalan rakkauteen ja viisauteen omaamme enemmän. Näin täytämme rukouksellamme ensimmäisen käskyn. Tällainen rukous on Jumalalle mieluinen, etenkin jos se tapahtuu mielellään eikä vastentahtoisesti. Siksi rukous onkin varsinaisesti väline, jonka kautta Jumalan hyvä tahto alkaa tapahtua meidän keskuudessamme, ei väline, jonka kautta pakotamme Jumalan tekemään, mitä me tahdomme

Rukouksen intensiivisestä puolesta käytetään usein nimitystä hartaus tai meditaatio. Jotta tuntisimme Jumalaa ja hänen tahtoansa paremmin, meditaatio on tärkeää. Sitä kautta Jumala puhuu meille ja meissä kasvaa rakkaus ja luottamus häneen. Meditaatio syvemmässä merkityksessä tarkoittaa sitä, että emme enää pyydä mitään, vaan etsimme Jumalan läsnäoloa ja kaipaamme hänen puoleensa

Meditaation lähtökohta on hiljaisuus ja keskittyminen Jumalaan. Häiritsevät asiat yritetään sulkea mielen ulkopuolelle ja keskittyä vain Jumalaan. Apuvälineenä ajatusten keskittämisessä voi toimia ikoni, kuva, symboli, raamatunteksti, hartauskirja, paikka, tapahtuma jne. Jokin erityinen kokemus saattaa temmata ihmisen Jumalan läsnäolon havaitsemiseen. Tällainen voi olla esimerkiksi kokemus luonnon kauneudesta. Jumalanpalvelus on mitä parhain paikka meditaatiolle, sillä liturgian maailma avautuu parhaiten juuri säännöllisen osallistumisen ja syventymisen kautta. Jo vanhan kirkon ajoilta on tunnettu myös rukousasentojen antama apu rukoukseen keskittymisessä: Rukoilla voi kädet ristissä, kädet kohotettuna, kädet avoinna, seisten, polvistuneena, maahan heittäytymällä, jne. Vanha kristillinen rukous on ristinmerkki, joka on erityisesti siunaava ele. Rukoilla kannattaa siinä asennossa, joka tuntuu luonnollisimmalta ja auttaa keskittymisessä.

Rukouksessa emme vain me puhu, vaan oikeassa rukouksessa Jumala puhuu meille. Meditaatio on syvimmillään läsnäoloa Jumalan edessä ja Jumalan kuuntelemista. Rukous ei siis ole pyytämistä, vaan kuuntelemista, Jumalan kasvojen edessä olemista ja kaipaamista hänen lähelleen. Etenkin tällaisessa rukouksessa Pyhä Henki saattaa nostaa uskovan mieleen erilaisia asioita. Pyhä Henki on totuuden Henki, joka opettaa meitä tuntemaan itsemme. Jumala on valo, joka valaisee syntimme, mutta myös muut ajatuksemme, tahtomme ja elämämme. Rukousta säännöllisesti harjoittavan ihmisen hengellinen erotuskyky alkaa parantua, niin että hän tunnistaa jumalallisen valaisun. Tätä käsitellään lisää myöhemmin.

Synti erottaa meitä Jumalasta ja pimentää hengellisen näkökyvyn. Kun alamme rukoilla, Pyhä Henki tuo usein mieleen syntejä, joita olemme tehneet. Ne kuuluu tunnustaa Jumalalle ja pyytää anteeksi. Mahdollisesti Jumala voi vaatia meitä myös tekemään jotakin tehdyn synnin korjaamiseksi. Aikomus jatkaa synnintekoa tai olla korjaamatta asiaa paaduttaa ja estää rukouksen. Hengellisten aistien terävöityminen mahdollistaa myös kysymysten esittämisen Jumalalle, esimerkiksi Raamattua koskien. Askarruttavat kysymykset saattavat valjeta nopeastikin. Meditaatiossa ilmenee myös erilasia hengellisiä tunteita; iloa, rakkautta, Jumalan pyhyyden tuottamaa vavistusta jne. Jos meditaation lähtökohtana on vaikkapa kuva tai ikoni, Jumala saattaa puhutella siihen liittyen. Kristus Kaikkivaltias -ikonia katsellessa ihmiselle voi vaikkapa välähdyksenomaisesti kirkastua jotakin taivaallisesta todellisuudesta. Tai ristillä olevan Kristuksen katselu sytyttää sydämeen suuren rakkauden Jumalaa kohtaan. Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta tulisikin oikeastaan aina lukea meditoiden.

Kirkon perinne esittää ihmisen rukouselämän ikään kuin tienä, joka on perinteisesti jaettu kolmeen vaiheeseen. Usein on puhuttu myös Jaakobin tikapuista, joiden toinen pää on taivaassa. Ylläolevassa kaaviossa olen pyrkinyt tekemään jonkinlaisen yhteenvedon rukouselämän kehityksestä kirkon perinteen mukaan.

Puhdistuminen (Purgaatio)

Ihmisen aistillinen kokemisen tapa ja sen puutteet

Kirkossa on perinteisesti ajateltu, että Pyhä Henki vetää ihmistä Jumalan puoleen jo ennen kuin ihminen edes osaa etsiä Jumalaa. On puhuttu Jumalan edelläkäyvästä armosta tai etsikkoajasta. Tämä Jumalan vetäminen, Jumalan Pyhän Hengen toiminta on myös alkuna rukouselämälle.

Kun ihminen tulee uskoon, hän on vanhojen rukouksen opettajien mukaan tottunut ns. luonnolliseen kokemis- ja käsittämistapaan. Hengelliset tunteet ja kokemukset ovat hänelle vielä tuiki vieraita. Uskonelämän alkuun kuuluvat siksi luonnolliset, aisteihin liittyvät tunteet. Kyse ei ole fysikaalisista aistimuksista, vaikka niihinkin liittyviä hengellisiä kokemuksia saattaa esiintyä, vaan laadultaan tavanomaisiin aistikokemuksiin liittyvistä tunteista, joita voi kokea myös muiden elämänpiirien yhteydessä, vaikkakin hengellisiin kokemuksiin liittyvinä ne ovat usein tavanomaista voimakkaampia, esim rakkauden tunteita. Niiden vastakohtana ovat laadultaan käsittämättömät hengelliset tunteet ja hengelliset kokemukset, joita on hartauskirjallisuudessa yritetty kuvata paljonkin. Ihminen pyrkii myös vielä hahmottamaan hengelliset asiat rationaalisen päättelyn keinoin, eikä pidä ongelmallisena Jumalan ajattelemista mielikuvien kautta.

Uskonelämässä painottuu syntiä vastaan taisteleminen ja parannuksen tekeminen. Se onkin tärkeää, mutta täytyy ymmärtää, että tätä taistelua käydään ennen kaikkea sydämen syntejä vastaan. Sitä ei myöskään käydä omassa voimassa. Herätyksessä olevan ihmisen vaarana on sortua lakihenkiseen pyhitykseen. Tällöin synnit käsitetään ensisijaisesti ulkoisiksi teoiksi. Ulkoisia tekoja vastaan taistelu ja näkyvistä synneistä pidättäytyminen saattaa synnyttää harhan siitä, että ihminen kykenee omassa elämässään täyttämään Jumalan tahtoa, ja onkin itse asiassa ansiollinen Jumalan edessä. Tämä johtaa ylpeyteen, Jumalan armon unohtamiseen ja toisten, vähemmän edistyneiden halveksimiseen.

Oikea pyhitys ja kilvoittelu taas tapahtuu Kristusta seuraamalla, pitämällä katse kiinni hänessä. Kristuksen esimerkki saa ihmisen näkemään, kuinka vähän hän todella elämässään toteuttaa Jumalan tahtoa. Tällä tavalla joistakin näennäisistä synneistä luopuminen ei saa ihmistä kuvittelemaan olevansa jotakin Jumalan edessä, vaan Kristuksen pitäminen esikuvana paljastaa ihmiselle, kuinka hän aina elää Jumalan armon varassa ja tarvitsee jatkuvaa syntien anteeksiantamusta. Siksi hänellä ei myöskään ole mitään syytä halveksia vähemmän edistyneitä lähimmäisiään. Tällä tavalla ihmisen pyhityksestä ei tule kompastuskiveä hänen uskolleen.

Lähtökohtaisesti vasta uskoon tullut ihminen on hyvin itsekäs ja etsii Jumalasta mielihyvää itselleen. Uskoon tulemista onkin usein kuvattu rakastumisen kaltaiseksi tapahtumaksi. Rakastettu eli Jumala synnyttää uskovassa mielihyvää, joka saatetaan kokea hyvin voimakkaasti rukouksessa. Tästä aiheutuvana ongelmana on kuitenkin, että ihminen etsii hengellisiä asioita niistä saadun nautinnon vuoksi. Jumala vaikuttaa hänestä ihmeelliseltä, voimakkaalta ja kiehtovalta. Niinpä erilaiset karismaattiset ilmiöt, armolahjat, profetointi, voima-evankeliointi kiehtovat helposti tällaista ihmistä.

Tällaisessa vasta uskoon tulleen ihmisen käsitystavassa on monta vikaa. Suurin näistä on Jumalan toiminnan kokeminen aistillisena mielihyvänä ja tähän liittyvä itsekäs rakkaus. Niinpä Jumala alkaa ottamaan pois tällaisia aistillisia tuntemuksia. Tätä kutsutaan purgaatioksi eli puhdistumiseksi, ja se johtaa ihmisen eräänlaiseen hengelliseen erämaahan, jossa Jumala näyttää katoavan. Ristin Johannes kutsuu tätä tilaa aistien yöksi. Yleensä siihen joutunut ihminen yrittää saada aikaan hänelle tuttua aistillista kokemusta Jumalasta erilaisten kaavojen kautta. Näitä voi olla ylistys, syntien jatkuva tunnustaminen tai oikeastaan mitkä tahansa käytännöt, joiden parissa ihminen on ennen kokenut Jumalan läsnäoloa. Nyt tällaiset tavat eivät enää toimi, vaan Jumala näyttää katoavan. Rukous ja hengelliset asiat eivät tuota entisenlaista mielihyvää. Jumala tuntuu olevan poissa.

Aistien yöllä on se tarkoitus, että ihminen ei kiinnittäisi huomiota Jumalan lahjoihin ja vaikutuksiin, vaan Jumalaan itseensä. Yön pimeydessä Jumala alkaa opettaa ihmiselle toisenlaista hengellisen kokemisen tapaa, joka ei enää perustu aisteihin ja niihin liittyvään mielihyvään. Jumala-yhteys syvenee ja ihmistä riisutaan itserakkaudesta. Yön pimeydessä uskonnolliset tunteet muuttuvat aistillisista tunteista erityislaatuisiksi hengellisiksi tunteiksi. Jumala-yhteys muuttuu välittömämmäksi ja ihminen oppii kuulemaan Pyhän Hengen äänen sisimmässään. Ollaan astumassa valaisun piiriin

Aistien yössä olevaa ihmistä vaanii vaara alkaa väkisin etsimään aistillisia uskonnollisia kokemuksia. Tämä on yksi syy siitä, miksi kirkon rukousopettajat varoittavat, että aistien yössä täytyy olla kärsivällinen ja odottaa Jumalaa. Aistillisia uskonnollisia kokemuksia voi Jumalan lisäksi yhtä hyvin synnyttää ihmisten liha, eli psykologia, mutta niitä voivat aiheuttaa myöskin demonit. Sellainen ihminen, joka väkisin etsii tällaisia kokemuksia, voi joutua erilaisten lahkojen piiriin, joissa ei enää ole kyse Pyhän Hengen toiminnasta. Ihmeet ja karismaattiset ilmiöt eivät sinänsä todista mitään. Varmasti eksyy se, joka seuraa tässä vaiheessa ihmeitä ja merkkejä pitämättä kiinni Jumalan Sanasta. Tässä vaarassa olevien on syytä muistaa Paavalin opetus: Tulee pysyä siinä evankeliumissa, jonka kautta sai Pyhän Hengen (Gal. 3:2).

Mistä yössä varsinaisesti on kyse, sitä selittää tarkemmin Ristin Johanneksen kirja Pimeä Yö, jossa Ristin Johannes kuvaa Jumalan armon, eli Pyhän Hengen vaikutusta ihmisen sielussa pimeäksi valoksi. Armon vaikutus on ensin kuin pimeää valoa, sillä sielu ei ensin näe sitä lainkaan, vaan päin vastoin Pyhän Hengen vaikutus ihmisen elämässä vie ihmisen kärsimykseen, sillä ihmistä revitään irti luonnollisesta turvasta, järkeen ja aisteihin luottamisesta. Pyhän Hengen tehdessä työtä ihmisessä ihminen alkaa nähdä tätä jumalallista valoa, mutta se ei tapahdu heti, vaan vasta pimeän yön keskellä ja vähittäisesti. Martti Luther puhuu hyvin samalla tavalla armon vaikutuksesta Toisessa psalmikommentaarissaan. Lutherin mukaan Jumalan armon täydellisin työ sielussa on, että se tappaa ja hukuttaa - nimittäin lihan ja vanhan ihmisen. Tämän tehdessään se vie ihmisen ahdistukseen ja ottaa kaiken luonnollisen, päättelyyn ja tavanomaisiin, näkyviin ja aistittaviin asioihin perustuvan turvan pois. Samalla Henki kohottaa kuitenkin ihmisen jumalalliseen valoon, Kristuksen sisäiseen tuntemiseen. Hengelliseen yöhön joutuminen on välttämätöntä, sillä jos vanhan ihmisen aisteihin ja järkeen perustuvaa kokemisen tapaa ei poisteta, ei sielu voi nähdä sille täysin vastakkaista hengellistä valoa. Tästä Pyhän Hengen vaikutuksesta johtuu se, että Jumalan työt ihmisessä tapahtuvat usein keskellä ahdistusta ja kärsimystä. Mutta samalla kun vanhaa ihmistä hukutetaan, nousee uusi hengellinen ihminen, jolla on hengelliset aistit, ja joka kykenee luottamaan siihen, mikä ei ole aistien ja järjen havaittavissa. Armon vaikutus vaatii kuitenkin sen, että pysymme Jumalan edessä, emmekä riennä etsimään Jumalaa sieltä, missä kohtaamme vain aisteja miellyttäviä harhakuvia.

Aistien yön läpi kulkiessaan ihminen alkaa kokea Jumalan vaikutuksen aivan uudella tavalla. Tämän jumalallisen valaisun kautta ihmisessä syntyy yhä voimakkaampi rakkaus Jumalaa itseään kohtaan persoonana. Ihminen ei enää välitä Jumalan lahjoista, vaan oppii luottamaan oman tahtonsa ja viisautensa sijaan Jumalaan ja tahtomaan sitä, mitä Jumala tahtoo. Ihmisen rukouselämän painopisteet muuttuvat.

Vasta uskoon tullut on aktiivinen ja tahtoo puuhastella kaikenlaista. Hän on hyvin innokas, sillä hän on voimakkaan tunnekokemuksen vallassa. Valaistu ihminen löytää uudenlaisen olemassaolon perustan Jumalassa niin, ettei hän enää etsi omia ideoitaan sen suhteen, miten voisi toimia uskossa, vaan kuuntelee hiljaisuudessa Jumalaa ja hänen johdatustaan. Suorittamisen pakko katoaa Jumalan hiljaisen kuuntelemisen tieltä. Ihminen harjaantuu tunnistamaan Jumalan äänen ja erottaa hengellisen ja aistillisen. Siten uskonnolliset tai psykologiset kokemukset, jotka eivät ole Jumalasta, eivät kykene viemään häntä mukanaan.

Aistien yössä siis tapahtuu kaksi muutosta: Himoitseva Jumalan etsiminen muuttuu puhtaaksi Jumalan rakastamiseksi ja aistillinen kokemisen tapa muuttuu hengelliseksi kokemisen tavaksi. Valaisun kautta ihminen voi saada ns. vuodatettua hengellistä tietoa, toisin sanoen Jumala saattaa näyttää hänelle Hengessä erilaisia asiakokonaisuuksia. Esimerkiksi Hildegard Bingeniläinen kuvaa ymmärtäneensä yhdessä väläyksessä koko Raamatun asiasisällön. Samoin Pyhä Teresa kuvaa teoksessaan Sisäinen linna vastaavanlaisia kokemuksia. Rukouksen mielikuvallisuus kuitenkin säilyy.

Vaikka ihmisen himoitseva rakkaus saa puhdistuksessa väistyä, puhdistus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisestä tulisi synnitön. Pikemminkin karkeat synnit vähenevät. Yöstä ja puhdistautumisesta voidaan myös sanoa, että ne eivät ole täysin jatkuvia olotiloja. Jumala voi antaa yön keskellä hengellisiä kokemuksia lohduttaakseen ja motivoidakseen ihmistä. Toisaalta taas yö ja puhdistuminen voivat olla ajoittaista eivätkä jatkuvaa, niin että hengelliset aistit terävöityvät asteittain.

Kirkon hengellisten opettajien mukaan monet kristityt jäävät illuminaation vaiheeseen ja se on heille täysin tyydyttävä. Jumala-kokemus välittyy sanojen, mielikuvien, symbolien ja hengellisten tunteiden kautta. Mikään symboli, sana, tunne tai näky ei kuitenkaan ole riittävä sisältämään Jumalaa itseään sellaisena, kuin hän on. Jumala itsessään, Pyhä Kolminaisuus, on näkymätön, kaikkialla läsnäoleva, olemisen yläpuolella oleva olemisen perusta. Mikään luotu ei ole Jumala. Tälle oivallukselle perustuu viimeinen tässä elämässä mahdollinen rukouksen tapa, kontemplaatio, sanaton ei-mielikuvallinen rukous. Jumala on tullut Kristuksessa ihmiseksi, mutta jumalallinen luonto on kätketty hänen ihmisyyteensä. Siksi on ihmisiä, joita symbolinen, mielikuviin ja käsitteisiin perustuva rukous ei tyydytä, vaan he kaipaavat täysin välitöntä Jumala-yhteyttä. Tällaiset ihmiset Henki vie hengen yöhön. Tätä yötä on usein kuvattu puhumalla pimeästä tietämättömyyden pilvestä, joka on rukoilijan ja Jumalan välissä.

Kontemplatiivinen rukous perustuu voimakkaasti raamatullisiin esikuviin. Jumala ilmestyi Siinain vuorella pilven peittämänä, samoin kirkastusvuorella. Tämä pilvi on Jumalan käsittämättömyyden pilvi, jonka läpi inhimillinen käsityskyky ei voi tunkeutua. Jumala itse voi vetää ihmisen tämän pilven läpi, mutta ennakkoedellytyksenä on, että ihminen luopuu kaikesta tietämisestä ja käsittämisestä, siirtyy kaikesta käsitteellisestä ajattelusta puhtaaseen tiedostamiseen, samalla kuitenkin kaivaten häntä, jonka tuntemista kaipaa. Kontemplaatio rukouksena on siis tiedollisessa pimeydessä tapahtuvaa sanatonta kaipausta Jumalan edessä. Tällaisen rukoilijan Jumala voi kohottaa unioon itsensä kanssa. Usein tätä Jumalan yliolennollista näkemistä kutsutaan häikäiseväksi pimeydeksi. Se on jotakin, jota kieli ei voi kuvata, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut. Suomennetusta hengellisestä kirjallisuudesta kontemplaatiota kuvaa ehkä parhaiten Tietämättömyyden pilvi -niminen, tuntemattoman keskiaikaisen kirjailijan teos.

Rukouselämän huippu on jatkuvassa rukouksessa eläminen. Silloin ihminen elää jatkuvasti välittömässä suhteessa Jumalaan ja pysyy Jumalan edessä arvioimaan itsensä ja kaikki asiat. Hän on täysin Jumalassa eikä häntä sen vuoksi horjuta mikään maallinen. Tämä on jumalallista katselua ja himottomuutta. Sitä kutsutaan usein sydämen rukoukseksi. Tällainen jatkuva rukous on rukouselämää harjoittavien munkkien ja erämaaisien päämäärä.

Melko hyvä rukouselämän yleisesitys sisältyy vuoden 1938 Virsi-, evankeliumi ja rukouskirjan kappaleeseen Jumalan sanan neuvoja rukouksesta. Siksi onkin erityisen häpeällistä, kuinka lyhyessä ajassa ja kuinka paljon kirkkomme on onnistunut rukousopetusta kaventamaan. Lutherin Iso Katekismus sisältää erinomaisia neuvoja rukouksesta, samoin hänen teoksensa Kuinka rukoilla, ystäväni ja Kristityn vapaudesta. Erittäin vanha käännös Kristityn vapaudesta on luettavissa netistä, mutta suosittelen mielummin SLEY:n 1981 tekemää suomennosta. Yhteenvetona luterilaisesta opetuksesta toimii mainiosti vuonna 2003 julkaistu Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan. Modernimmasta näkökulmasta rukousta käsittelevät Kirjapajan ’mustakantiset’ kirjat, jotka ovat sisällöltään tosin kovin vaihtelevia ja hinnaltaan kalliita.

Klassisempaan hengellisyyteen tutustuville on korvaamattoman arvokas Kirjaneliön Hengen Tie -sarja (osat 1-18), joka sisältää lähinnä lännen kristikunnan keskiaikaista spiritualiteettia, mutta myös muutamia uudempia teoksia. Kaikkille alan kirjallisuudesta kiinnostuineille on ilosanoma, että Kirjaneliön toiminnan jatkaja Kirjapaja on ryhtynyt vuonna 2004 julkaisemaan Pyhiinvaeltaja -sarjaa, jossa ovat 1.9.2004 mennessä ilmestyneet Ignatius Loyolan Pyhiinvaeltajan kertomus, Augustinuksen Usko, toivo ja Rakkaus sekä Ristin Johanneksen Pimeä yö. Etenkin viimeinen teos on erittäin suositeltavaa luettavaa.

Vanhan kirkon opetuksiin korvaamaton opas on ortodoksikirkon spiritualiteetin perusteos Filokalia-kokoelma (1-5), jonka jälkimmäiset osat tosin sijoittuvat jo jakautuneen kirkon aikaan. Johannes Siinailaisen Portaat 500-luvulta on luostarielämän klassikko, joka tosin vaatii lukijaltaan paljon. Ortodoksista alan kirjallisuutta on saatavissa melko edulliseen hintaan Lampukasta sekä Valamon luostarin verkkokaupasta. Modernimmat teokset keskittyvät usein ns. Jeesuksen rukoukseen, jatkuvassa rukouksessa elämiseen.

Lännen kirkon puolelta Augustinuksen Tunnustuksia, joista on 2003 otettu uusi painos, ei parane ohittaa. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura on julkaissut muutamia klassikoita, joista mainittakoon Bonaventuran Sielun matka Jumalaan (STKSJ 150) ja Ignatius Loyolan Hengelliset harjoitukset (STKSJ 128), joka on katolisen spiritualiteetin klassikko - lukekoon sen ken uskaltaa. Katolista spiritualiteetin kirjallisuutta on melko edullisesti saatavilla Lucia-puodista.

Kirkkomme vanhat herätysliikkeet ovat aikoinaan julkaisseet paljon hengellisen kirjallisuuden klassikoita. SLEY on vuonna 1995 julkaissut uuden suomennoksen Johannes Gerhardin Uskon pyhästä salaisuudesta. Thomas Wilcoxin Kalliita Hunajanpisaroita ei sovi ohittaa, ja niitä onkin aina saatavilla. Johannes Arndtin Totisesta kristillisyydestä on klassikko, jota on yleensä vaikea löytää. Sitä, ja tiettyjä muitakin pietistisiä hartauskirjoja saa kuitenkin tilattua Ev. Lut. Herätysseuran kirjapainosta erittäin edullisesti. Asiantunteva ihminen saattaa myös tehdä paljon löytöjä antikvariaateista.

8 kommentti(a)

http://uskojarukous.net/article.php/20050514202218574