Yö ja erämaa ovat symbolisoineet hengellisen elämän kuivuutta ja Jumalan poissaolon tuntua kautta juutalaiskristillisen historian. Psalmikirjoittaja kuvaa psalmissa 42 sielunsa kaipuuta Jumalaa kohtaan runoilemalla vesipuroa etsivästä peurasta. Israelin kansan exodukseen kuului erämaavaellus, johon monet kristityt ovat samaistuneet hengellisen elämänsä kuivissa vaiheissa. Nykyään kaipaamme tuomaslaulussa valoa pimeässä ja elävää vettä erämaassa, Taizé-lauluissa puolestaan on kokonainen yö-laulujen kategoria. Yön ja erämaan kosketus- ja kuvausvoima on säilynyt läpi historian yksilöllisellä ja yhteisölliselläkin kokemustasolla.
Masentunut ihminen on yössä hänkin. Valoa ei näy, elämäntarkoitus ja ilo tuntuu kadonneen. Toivon lähteestä ammentaminen koetaan mahdottomana, kun henkisessä erämaassa ei juuri lähteitä ole. Mutta onko hengellisessä yössä kyse samasta ilmiöstä, jota psykiatrian kielellä kutsutaan masennustilaksi? Entä missä on yössä kulkevan toivo?
Hengellisessä yössä
Hengellisellä yöllä tarkoitetaan kontemplaatiota harjoittaneen kristityn hengellisen elämän vaihetta, jossa Jumala koetaan poissaolevaksi. Yö kuuluu siis kristittynä kasvamisen prosessiin eikä ole hengellisen elämän virhe tai sairaus.
Ehkä tunnetuin hengellisen yön kuvaus on 1500-luvulla eläneen mystikko, kirjailija ja runoilja Ristin Johanneksen teos Pimeä yö. Ristin Johannes kuvaa hengellistä yötä kaksivaiheisena puhdistautumisena, jonka kautta lähennytään Jumalaa ja yhtymistä häneen. Ensimmäinen vaihe on aistien yö, jossa ”sielu puhdistetaan ja riisutaan aistiselta osaltaan”. Ennen hengelliset harjoitukset toivat kristitylle mielihyvää ja hengellistä voimaa, mutta yhtäkkiä Jumala pimentääkin tuon nautinnon. Hengellisen elämän harjoittaminen tuntuu ikävältä, katkeralta ja kuivalta. Aistien yön tarkoituksena on Ristin Johanneksen mukaan se, että sielu oppisi tuntemaan oman viheliäisyytensä ja mitättömyytensä, jota se ei kykene näkemään menestyksen aikana. Ihminen oppii myös suhtautumaan Jumalaan ja hänen suuruutensa ja ylhäisyyteensä kunnioittavammin. Näin siis aistien yö kasvattaa itsensä ja Jumalan tuntemiseen sekä lähimmäisenrakkauteen, koska oman viheliäisyyden kohtaaminen tuhoaa tuomitsemisen mahdollisuuksia. Rakkaus Jumalaa kohtaan on enenevissä määrin rakkautta Jumalaan itseensä, ei siihen nautintoon, jonka Jumala hänelle kristittynä kasvamisen alkutaipaleella soi.
Toinen yön vaihe on hengen yö, jossa ”sielu puhdistetaan ja riisutaan henkiseltä osaltaan, joka tehdään soveltuvaksi ja valmiiksi rakkauden yhtymykselle Jumalaan”. Vaikka hengen yön tarkoitus on myönteinen ja vaikka sen taustalla on jumalallinen valo, koetaan se piinana ja ahdinkona. Jumalallisen viisauden korkeus ylittää nimittäin sielun käsityskyvyn ollen sille näin pimeyttä. Sielun alhaisuus ja epäpuhtaus tekee tuon viisauden kohtaamisen yhä ahdistavammaksi. Nimittäin samalla tavoin kuin sairaat silmät kokevat kirkkaan valon kivuliaana, ihminen kokee Jumalan edessä oman arvottomuutensa. Jumalan valoisa käsi tuntuu raskaalta ja vihamiehiseltä. Vuodatettava rakkaus tekee kipeää, se haavoittaa.
Pappina ja psykoterapeuttina toimineen uskonnonpsykologian professori Owe Wikströmin mukaan kristittyä viedään yössä lähemmäs Jumalaa, ei maallisten ja taivaallisten elämysten, vaan uskon, toivon ja rakkauden tietä. Yössä kristitty kasvaa puhtaampaan ja todellisempaan uskoon, toivoon ja rakkauteen. Tämän seurauksena kristityn elämään tulvii uudenlaista valoa ja iloa, voimaa ja kestävyyttä.
Masennuksen yössä
Yö ja erämaa toimivat symboleina paitsi hengellisen elämän kuivuuden, myös masennuksen kuvauksena. Psykologian professori Markku Ojasen mukaan syvä masennus on jotain muuta kuin pelkkää mielialan mataluutta. Masennus on ikään kuin syvä kuoppa, johon pudotaan lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa. Masennus on minuutensa tiedostavan ihmisen ongelma. Melankolia, suru ja häpeä syvenevät oman kehnouden ja mahdottomuuden tiedostamiseksi. Jatkuvan masentuneen tunnevireen lisäksi masennuksesta kärsivä kohtaa usein uupumusta ja on menettänyt kykynsä saada mielihyvää asioista, jotka ovat hänelle sitä aikaisemmin tuottaneet. Myös unihäiriöt, keskittymiskyvyn vaikeudet ja ruokahalun muutokset voivat esiintyä masennuksen oireina.
Ojanen näkee masennuksen ja ns. kielteisen tulkintatavan välillä selvän yhteyden. Kielteisessä tulkintatavassa ihminen taipuu syyttämään itseään niistäkin epäonnistumisista ja virheistä, joihin hän ei ole syypää tai on vain syyllinen muiden joukossa. Epäonnistumiset yleistetään itselle tyypillisiksi, onnistumiset sitä vastoin tulkitaan tilapäisiksi ja sattumasta aiheutuviksi. Ulospääsynä tästä kierteestä on itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on luopumalla kaikenlaisista kokonaisvaltaisista arvioinneista niin täydellisesti kuin mahdollista.
Ojanen näkee länsimaisen kulttuurin edistävän masennusta monin tavoin. Ensinnäkin se on kehittänyt korostuneen tietoisuuden minästä ja on luonut masennus-käsitteen markkinoiden sen yleisyyttä ja määritellen melankoliankin ja alakuloisuudenkin masennukseksi. Kulttuurimme kilpailuttaa ihmisiä keskenään ja synnyttää epätietoisuutta omasta asemasta. Se korostaa ihmisen oikeutta kärsimyksestä vapaaseen, onnelliseen elämään ja irroittaa ihmiset tukea antavista yhteisöistään. Kaiken kukkuraksi länsimaisessa kultturissa korostetaan ihmisen omaa vastuuta ja luodaan myyttejä vapautumisen, itsensä toteuttamisen ja elämän hallinnan mahdollisuuksista.
Psykologian professori Stuart Sutherland, joka on itse läpikäynyt useita masennusjaksoja, kuvaa hoitoa saavan masennuksesta kärsivän ihmisen ominaisuuksia. Hänen mukaansa masennus ilmenee herkkyytenä. Itseluottamus on alhaalla, jolloin terapeutin vaatimus persoonallisuuden muuttumisesta tuntuu täysin kohtuuttomalta. Masentunut tulee helposti riippuvaiseksi häntä hoitavista ihmisistä ja kokee pettymykset näissä suhteissa hylkäämisinä. Toisaalta hän voi kokea terapian keinotekoisena ja ei-mielekkäänä muuttumisleikkiyrityksenä. Usein masentunut kokee
olevansa sivussa ja kokee, ettei häntä oteta vakavasti eikä hänelle anneta riittävästi informaatiota. Myös pitkästyminen on masennuksen keskeinen oire.
Sutherland kritisoi terapioiden kaavamaisuutta. Masentuneen potilaan kokemus voi olla, ettei hän kykene tunkeutumaan minuuteensa annettujen ohjeiden mukaan. Sutherland nimittää abstrakteja ja positiivisuuteen yllyttäviä elämänohjeita suorastaan häikäilemättömiksi. ”Tässä ja nyt elämiseen” ja ”itsensä toteuttamiseen” kannustavien terapeuttien ihanteet koetaan mahdottomina tai sekavina. Masentuneen kokemus voi myös olla, ettei hänellä ole valtaa vaikuttaa asioihin. Lisäksi hän tuntee itsensä kovin avuttomaksi.
Hengellisessä yössä vai masennuksen yössä?
Hengellisen yön ja masennuksen välillä löytyy yhtymäkohtia. Masennukseen kuuluva sivullisuuden kokemus voi olla todellisuutta hengellisen yön jumalasuhteessa, kun Jumala koetaan kaukana olevaksi ja rukoukset jäävät vastausta vaille. Oman mitättömyyden paljastuminen vastaa jossain määrin kielteistä tulkintatapaa. Hengellisessä yössä oleva kokee, ettei hänestä ole hengellisessä mielessä mihinkään. Pitkästyminen hengellisessä elämässä taas ilmenee rukouksen maistumattomuutena ja mielihyvän kokemuksen häipymisenä. Ristin Johannes puolestaan toteaa, että hengellisessä yössä ihmisen keskittymiskyky voi olla kadoksissa eikä hän välttämättä pysty vastaamaan ajallisiin haasteisiin. Samoin masentuneen ihmisen keskittymis- ja työkyky on usein alentunut.
Owe Wikström pitää kuitenkin masennusta ja hengellistä yötä eri asioina. Hän tiedostaa sen riskin, että kaikki alavireisyys tulkitaan pimeäksi yöksi tai erämaaksi. Samoin tekee Ristin Johannes selvittäessään, että sielun mielihyväkokemuksen katoamisen taustalla voi olla myös ruumiillinen vika tai melankolinen mieliala. Ristin Johanneksen mukaan hengellisen yön todistamiseksi tarvitaankin mielihyvän katoamisen lisäksi myös toista merkkiä, joka on murhe ja huoli siitä, ettei oma sielu ehkä palvelekaan Jumalaa. Melankolia voi Ristin Johanneksen mukaan liittyä joissakin tapauksissa hengelliseen yöhön, jolloin se edesauttaa puhdistavaa kuivuuden kokemusta. Jos kuivuus kuitenkin johtuu pelkästään mielenlaadusta, johtaa se kokonaan Jumalan palvelemisen haluttomuuteen. Todellisessa yössäkään palvelemisesta ei saada aistillista mielihyvää, mutta ”henki on valmis ja voimakas”, siis halukas kaikesta huolimatta harjoittamaan kontemplaatiota.
Pahimmillaan masennuksen ja hengellisen yön sekoittaminen voi johtaa siihen, ettei kriisin ja ahdistuksen todellisiin syihin pystytä puuttumaan. Tämän vaaran tiedostaen Wikström kuvailee pimeän yön ja masennuksen välisiä peruseroja, joiden avulla yössä kulkeva sekä hänen tukijansa voi pyrkiä tunnistamaan, kummasta on kyse. Ensinnäkin pimeä yö koskee vain jumalasuhdetta. Siinä koetaan Jumalan, ei toisten ihmisten poissaoloa. Lisäksi yössä myötätunto toisia kohtaan säilyy. Masentuneelle sitä vastoin on tyyppillistä uppoutua itseensä ja toivoa tuskan menevän ohitse. Hengellisessä yössä ihminen tietää tyhjyyden olevan seurausta Jumalan huolenpidosta ja hän jatkaa etsimistä. Hän ei niinkään etsi vapautusta tilastaan, vaan kaipaa uskonnollista tulkintaa kokemukselleen.
Hengellinen yö ja masennuksen yö saattavat siis näyttäytyä joissain kohdin samankaltaisina ja toisinaan myös päällekkäisinä prosesseina, mutta ovat kuitenkin sekä Ristin Johanneksen että Owe Wikströmin mukaan eri asioita. Pitkästyminen, hyljätyksi tulemisen kokemus ja kelvottomuuden tunne merkitsevät eri asioita näissä erilaisissa öissä. Huomion arvoista on myös se, ettei masennusta voida määritellä kasvuun kuuluvaksi vaiheeksi samoin kuin yö voidaan nähdä hengellisen kasvun polun tiettynä vaiheena. Kasvukivut ovat omaa lajiaan ja masennus omaansa.
Valoisa pimeys
Sekä hengellisessä yössä että masennustilassa ihminen tarvitsee rinnalla kulkijaa. Keskivaikeassa ja vaikeassa masennuksessa psykoterapian ja lääkehoidon yhdistäminen on yleensä todettu auttavimmaksi ratkaisuksi. Hengellisessä yössä ihminen taas tarvitsee hengellistä ohjausta ja sielunhoitoa. Hän tarvitsee rohkaisua ja vakuutuksen siitä, että kaikki kääntyy hyväksi.
Wikström tarjoaa hengellisessä yössä olevalle lääkkeeksi rakastavan tarkkaavaisuuden asennetta, jota on luterilaisessa perinteessä kutsuttu odottamiseksi. Jumalan lähellä oleminen ja katseen kiinnittäminen Kristukseen ilman voimakkaita kokemuksia, ajatuksia ja puheita on kyllin. Lupauksista kiinni pitäminen johtaa ajallaan muutokseen. Tarvitaan siis kuuliaisuutta, rakastetun kaipaamista pimeässä, koska ”valoisa pimeys” on ainoa olemassaoleva Jumalan kohtaamispaikka. Augustinukselle suuri jano oli muistutus Kaivatun läsnäolosta. Hän kirjoittaa: ”Muista, Herra, että janoni sinua kohtaan on omaa työtäsi”. Julma pimeys on siis itseasiassa kirkasta Jumalan läsnäoloa, vaikka yössä kulkija kokee pimeyden Jumalan poissaolona. Yön läpikäytyään hän ymmärtää tämän kirkkauden todellisemmin.
Kirjallisuus:
Ojanen, Markku. Terapia ja sielunhoito. Uusi tie. Hämeenlinna 1998.
Ristin Johannes. Pimeä yö. Kirjaneliö. Pieksämäki 1983.
Wikström, Owe. Häikäisevä pimeys - näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Kirjaneliö. Pieksämäki 1995.
Wikström, Owe. Salattu ihminen - elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu. Kirjapaja. Pieksämäki 2000.