Anteeksi nyt, arvoisa herra arkkipiispa! Entäs kirkon luottamus kansaan? Kirkon tehtävä on tähän mennessä aina ollut edustaa yhteiskunnassa kriittistä ja itsenäistä ääntä, joka voi varottaa kansakuntaamme uhkaavista vaaroista, vääristä arvovalinnoista ja Jumalan tahdon unohtamisesta. Tätä tehtävää kirkko on viime aikoihin saakka hoitanut ihan kohtuullisesti. Kun kansan ja kirkon arvot etääntyvät toisistaan, kuten yhä pluralistisemmaksi ja liberaalimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme tapahtuu, onko ratkaisu ongelmaan siis se, että kirkko tulee perässä ja lähestyy kansan arvoja, jotta kirkko ei menettäisi kansan luottamusta? Miten pitkälle kirkko on valmis tässä menemään? Onko mitään rajaa, jota ei ylitettäisi kansan luottamuksen säilyttämiseksi?

Herramme Jeesus Kristus tiesi, että kansan suosio on häilyvää. Yhdessä hetkessä kansa tahtoi tehdä Jeesuksesta kuninkaan (Joh. 6:15) ja toivotti hänet, kuten ensimmäisen adventtisunnuntain lukukappaleet kertovat, palmunoksia heiluttaen kuninkaanaan tervetulleeksi Jerusalemiin. Mutta Jeesus ei luottanut kansan luottamukseen (Joh. 2:24-25). Eikä syyttä, sillä vain muutamiä päiviä myöhemmin tämä sama kansa huusi hänelle: Ristiinnaulitse! Jeesus oli menettänyt kansan luottamuksen. Jos palvelija ei ole Herraansa suurempi, täytyy myös kirkon voida varautua siihen, että kansan luottamus voidaan menettää. Sitä ei voida lunastaa millä hinnalla hyvänsä.

Arkkipiispa Jukka Paarma puhuukin onneksi myös kirkon identiteetistä. Mutta tarkoittaako hän kirkon identiteetillä kansankirkollista identiteettiä? Sehän on se identiteetti, jonka Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä pukenut päälleen. Löytyykö tämän kameleonttimaisen identiteetin alta jokin muukin identiteetti, jää nähtäväksi.

Samanlaista kummastusta kirkon identiteetistä nostattaa myös Kotimaan referoima keskustelu kirkon arvopohjasta. Ex-päätoimittaja Jaakko Eleniuksen mukaan kirkon ei tulisi kuvitella, että se voi tuoda arvojaan etsivälle yhteiskunnalle jotakin omaa, erikoista uutta. Mutta jos kirkolla ei ole mitään omaa annettavaa, mitään omaa identiteettiä, miksi sitten kirkkoa on viime aikoina yritetty markkinoida arvojen opettajana? Kuinka kirkko voi osallistua eettiseen keskusteluun, jos sillä ei ole mitään omaa ääntä? Näyttäisi siltä, että tällöin kirkosta tulee vain kulloisenkin valtapoliittisen eliitin sanoman äänitorvi. Se on silloin verrattavissa joululahjojen paketoijaan, joka maksusta kietoo minkä tahansa sisällön kauniisiin kuoriin ja verhoaa sen omaalla arvovallallaan. Jos on näin, ei kirkon valmisteilla olevista eettisistä kannanotoista olekaan mieltä etsiä tulevaisuudessa mitään johdonmukaisuutta. Onneksi arkkipiispa Paarma näytti edustavan tässä kysymyksessä kirkon omaa identiteettiä korostavaa kantaa.

Kolmas symposiumissa käsitelty puheenaihe olivat maahanmuuttajat. Erikoista on, ettei Kotimaan välittämissä puheenvuoroissa sanottu mitään ei-kristityistä maahanmuuttajista ja heidän tavoittamisestaan. Tämä kuitenkin lienee kirkon kohtalonkysymys maahanmuuttaja-asiassa. Puheenvuorot peräänkuuluttivat maahanmuuttajien auttamista löytämään oma kristillinen yhteisönsä. Toivottavasti tätä periaatetta ei tulevaisuudessa sovelleta myös ei-kristillisiin maahanmuuttajiin. Kirkon tiukka ymmärtäminen kansankirkoksi saattaa olla uhka kirkon yleismaailmallisuuden, todellisen katolisuuden ja ekumeenisuuden, ymmärtämiselle.

Kotimaa-lehden artikkelissa mieltäni lämmitti kuitenkin yllättävältä taholta tullut kirkko-opillinen puheenvuoro: Kotimaa-lehden ex-päätoimittaja, yleensä hyvin kansankirkollista linjaa edustanut Jaakko Elenius muistutti, että kirkko ei ole ihmisluomus. Helvetin portitkaan eivät sitä kukista. Se on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen luomus, sanoo Elenius. Tähän Eleniuksen tunnustukseen myös pakinoitsija voi sydämellisesti yhtyä. Inhimillisen laitoksen uhka on jäsenmäärän lasku, mutta Kristuksen kirkko on pysyvä ikuisesti. Eri asia kuitenkin, missä muodossa. Juuri näiden kahden erottaminen muistuttaa meitä siitä, että liikaa kansan luottamusta etsiessään kansankirkko voi erottaa itsensä Kristuksen kirkosta ja muuttua kuolleeksi oksaksi.