Viimeisin Kirkko ja Kaupunki-lehti pohdiskelee pääkirjoituksessaan Lordin euroviisuvoittoa ja Halleluja-sanan uskonnollisia merkityksiä. Lordi on tuonut tämän hepreankielisen "Ylistäkää Herraa!"-merkitsevän huudahduksen taas osaksi puhekieltä. Niinpä päätoimittaja Seppo Simola kyselee, milloin kirkon johto herää toivottamaan sankareille siunausta ja kiittämään siitä, että he ovat tuoneet uskonnollisen kielenkäytön jälleen väkevästi suomalaisten huulille.
Simolan tilannetajun onttous näyttää pintapuolisesti hämmästyttävältä: Ei kai kirkon kannalta ole merkittävää se, mitä sanoja käytetään, vaan mitä niillä viestitään? Tuskin suomen kielen kristillisperäisten kirosanojen varastoa ja niiden ahkeraa käyttöäkään voi pitää ilahduttavana merkkinä kansan syvien rivien kristillisyydestä ja kirkon sanoman ajankohtaisuudesta? Pitäisikö kirkon alkaa puuhaamaan tunnustuspalkintoa ahkerasti julkisuudessa herranisiä, kyllä maar'eja ja jumalautoja suustaan päästäville? Nämä kun ovat myös kaikki alkuperältään kristillisiä huudahduksia.
Simolan kirjoituksen taustalta näyttääkin jälleen löytyvän eräänlainen naivi kansankirkollisuus: Jo jonkinlainen ulkoinen liittymäkohta kirkon toimintaan ja kieleen ansaitsee seläntaputuksia, voidaanhan sen kautta taas toistaa fraaseja kirkon merkityksestä ja läsnäolosta tavallisen suomalaisen elämässä.
Tärkeämpää kuin ulkonen muoto on kuitenkin merkitys, joka sanalla tai symbolilla asiayhteydessään on. Julkisuuden voi nähdä eräänlaisena symbolisten merkitysten muodostumisen kenttänä. Kun alkujaan kristillinen symboli temmataan pois kristillisestä ympäristöstään johonkin toiseen yhteyteen ja sitä toistetaan tarpeeksi kauan tuossa yhteydessä, sen kristillinen merkitys hämärtyy. Sanaan tai symboliin assosioituu aivan toisenlaisia mielikuvia. Siksi ristiä rinnoillaan roikottava ruokottomia laulava rock-tähti, elokuvassa Da Vinci -koodi esiintyvä kristillinen maalaus tai Lordin kappaleessa kaikuva Halleluja-huuto eivät ole kirkon viestinvälityksen kannalta vaarattomia tai positiivisia ilmiöitä. Kaikki riippuu siitä, millainen tulkinta niille annetaan. Lordin voittokappaleen Hard Rock Hallelujah -sanoituksille voidaan
kyllä antaa kristillinen tulkinta, mutta on eri asia, tekeekö
seurakuntatalon kulmalla perjantai-iltana pastoria "Hard Rock
Hallelujaa"-huudoilla tervehtivä humaltunut mustiin
pukeutunut nuorimies näin.
Sen sijaan, että kirkko vain kiittelee julkisuudessa alunperin kristillisiä elementtejä monin tavoin, kaupallisesti ja ideologisesti hyödyntäviä tahoja, kirkon tulisikin itse pyrkiä pitämään yllä, selittämään ja vahvistamaan symbolien kristillistä tulkintaa. Kukaan muu ei sitä kirkon puolesta tee - eivät elokuvastudiot eivätkä Rock-yhtyeet. Edellisen vuosisadan puolella on tavallisen ihmisen kyky tulkita kristillistä symboliikkaa ja kieltä jo heikentynyt olennaisesti. Tämän kehityksen jatkuessa on aivan mahdollista, että jopa hallelujan, hoosiannan ja aamenen kaltaiset huudahdukset saavat monien nuorten mielessä jonkin muun kuin lähtökohdiltaan kristillisen merkityssisällön. Sama voi tapahtua myös kirkon uskon ydinhenkilöille ja -tapahtumille. Jeesuksesta tulee salatiedon opettaja joka hankki lapsia Maria Magdaleenan kanssa, Juudaksesta opetuslapsijoukon sankari, Pietarista ja Paavalista kieroja salaliittolaisia ja naistenvihaajia, kirkolliskokouksista häikäilemättömien miespiispojen totuudenpimitys- ja raamatunsensurointikokouksia, munkeista ja nunnista sadistisia kiduttajia ja inkvisiittoreita, Augustinuksesta ihmisen jalon vapaan tahdon murskaaja ja seksuaalisuuden kahlitsija, Pelagiuksesta ihmisille toivoa antanut sankari, Lutherista munkinsellissään Saatanasta houraileva idealisti ja niin edelleen ad absurdum.
Jokainen edellisistä esimerkeistä on löydettävissä viime vuosien populaarikulttuurista ja elokuvista. Tällä hinnalla ostettu julkisuus maksetaan moninkertaisesti. Vaikka joitakin kristillisiä aiheita ehkä kohoaa julkiseen keskusteluun, ei se riitä korvaamaan sitä moninkertaista tuhoa, joka tapahtuu yksinkertaisten uskon perusteiden vääristyessä ihmisten mielessä yhä oudompaan muotoon. Kirkon edustaja, joka kiittelee kirkon uskon samalla saamaa julkisuuttaa kiittelee itse asiassa yhteisönsä tuhon airuita. Onko kirkon edustajien itsetunto todella niin huono, että mikä tahansa julkisuus, mikä tahansa median kirkolle antama säälittäväkin huomio otetaan nöyrästi ja ilolla vastaan? Hyvän itsetunnon omaavan kirkon tulisi rohkeasti nousta puolustamaan omaa ydinsanomaansa apologetiikan keinoin, ei antaa muiden sanella sääntöjä, valita kilpakenttää ja kilpailijoita. Toivottavasti kirkollisen kentän kokonaisuutena ponneton vastaus nykykulttuurin haasteisin ei kerro siitä, että omaa sanomaa ei pidetä mielekkäänä ja puolustamisen arvoisena.
P.S. Lordi ainakin pitää omaa esitystään kunnollisen esiinpanon arvoisena, ja musiikki oli selkeästi kisojen parhaimmistoa. Onnea Suomen euroviisuvoittajille!