Pirjo Alajoen teos Naiseus vedenjakajalla – kristillinen näkökulma feminismiin (Uusi tie 2005) hyökkää feminismiä vastaan syyttäen sitä androgyynisyyden edistämisestä, työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä seuraavista syvistä ristiriidoista, yhden tulonsaajan perhemallin purkamisesta, avioerojen ja aborttien kasvusta sekä naisten ja lasten henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä.

Kotiäitiyden puolesta

Alajoki kritisoi syystäkin feminististä liikettä siitä, ettei se ole jättänyt naiselle valinnanvapautta. Kotityötä ja lastenhoitoa aliarvostaessaan feministinen liike on Alajoen mukaan saanut aikaan systeemin, jossa yhä harvempi nainen voi käytännössä valita kotiäitiyden, vaikka haluaisikin. Teos antaakin varmasti rohkaisua niille äideille, jotka kamppailevat työn ja perheen yhdistämisen kanssa ja tunnistavat sisällään kaipuun jäädä kotiin hoitamaan lapsia, luomaan ympärilleen kauneutta ja käyttämään vaikutusvaltaansa tulevan sukupolven kasvattamisessa.

Nainen on luotu auttamaan

Alajoen mukaan mies on luotu johtamaan ja nainen auttamaan. Naisen olemus kiinnittyy oleellisesti lapsiin, kotiin ja ihmissuhteisiin. Jumala Luojana tietää, millaiseksi on naisen luonut. Ensimmäinen nainen, Eeva, epäili kuitenkin Jumalan sanaa ja oli tottelematon Jumalaa kohtaan, kuten feministitkin. Myös muita varoittavia esimerkkejä Alajoelta löytyy, kuten Abigailin viisautta ja Marian äitiyttä ihailevia kommenttejakin tyyliin ”siinä vasta nainen”.

Herkkä naislukija, joka ei koe olemustaan ensisijaisesti lasten, kodin ja ihmissuhteiden kautta, kokee Alajoen ”Jumalan suulla” julistaman näkökulman jälkeen itsensä vääristyneeksi, Jumalalle tottelemattomaksi ja huonoksi naiseksi. Alajoki ei kuitenkaan kuvaile kristillisen naiseuden rajoja ja laajuutta, ei pohdi sitä, miten yksilöllisillä tavoilla naiset ovat naisia ja jättää näin omaa naiseuttaan pohtivan roikkumaan epämääräisesti äärinäkemysten väliin. Vaikka hän puhuu erilaisuuden arvostamisesta, tulee se esiin lähinnä sukupuolisuuden rikkauden eli miehen ja naisen erilaisuuden ylistyksenä. Tuleekin sellainen vaikutelma, että kritisoidessaan (ääri)feminismiä valinnanvapauden minimoimisesta, tulee Alajoki itse luoneeksi tilalle systeemin, joka sekin on aika vaihtoehdoton.

Mustavalkoista feminismikritiikkiä

Alajoen feminismikritiikin ongelma on siinä, että hän kohdistaa kritiikkinsä äärifeminismiin, jossa kotiäitiyttä halveksitaan ja pyritään sellaiseen luovaan elämään, johon harvalla miehelläkään on käytännössä mahdollisuutta. Yhtenä Alajoen argumentointitapana (ääri)feminismiä vastaan on selvittää, kuinka kipeätä ja rikkinäistä oli esimerkiksi Simone de Beauvoirin elämä. Yksittäisten esimerkkien valikoitu esiinnostaminen ei juurikaan vakuuta, varsinkin kun Alajoki tuntuu muutenkin hyödyntävän eri ajattelijoiden yksittäisiä ajatuksia oman päämääränsä tueksi kyseenalaisella tavalla. Hän tukee ajatteluaan mm. Jean Paul Sartren ja Kaija Maria Junkkarin kirjoituksilla, vaikka heidän ajattelunsa kokonaisuus olisikin oleellisella tavalla ristiriidassa Alajoen omien tähtäimien kanssa.

Sen sijaan Alajoki jättää käsittelemättä naisen ja miehen tasa-arvoa edistäneen liikkeen hyvät saavutukset, joista hän itsekin kahta korkeakoulututkintoaan arvostavana kirjailijana lienee saanut osansa. Kriittinen lukija ei vakuutu mustavalkoisuudesta, jossa feministisessä liikkessä ei nähdä kertakaikkiaan mitään hyvää.

”Naisen ei tarvitse”

Alajoki tuntuu ajattelevan naiselle olevan helpotus, ettei hänen tarvitse kilpailla miesten kanssa työelämässä ja muilla maskuliinisilla areenoilla. Hän käyttää useaan otteeseen sanoja ”naisen ei tarvitse”. Alajoki tuntuu ajattelevan, että halussa on kysymys vain tahdosta saada samaa mitä mieskin, vaikka se ei itselle sopisikaan. Juurikaan hän ei näytä ymmärtävän naisen aitoa minäkokemuksesta nousevaa halua tehdä pääasiassa muuta kuin kodin piiriin kuuluvia asioita.

Kysymykseksi jää, missä feministisen ja kristillisen naiskäsityksen vedenjakaja Alajoen mukaan loppujen lopuksi kulkee. Yhteistä vyöhykettä niillä ei kuitenkaan ilmeisestikään ole.