Uusimmassa Kirkko & Kaupunki-lehdessä on nostettu pääkirjoituksen aiheeksi kysymys, mihin kirkkoa tarvitaan. Kysymys kirkon tarpeellisuudesta liittynee siihen, onko järkeä olla kirkossa mukana, ja sitä kautta myös mielekkyyteen olla kirkon jäsen, ja kirkosta eroamisiin. Päätoimittaja Simola on jopa otsikoinut tämän uusimman pääkirjoituksensa: "Mihin kirkkoa tarvitaan".
Kysymys on hyvä. Siihen löytyy vastaus esimerkiksi
evankelisluterilaisen kirkon internetsivuilta:
"Kirkon
tehtävänä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa
sakramentteja sekä muutenkin toimia kristillisen sanoman levittämiseksi
ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi."
Entä mikä on Simolan vastaus: mihin kirkkoa viestintäjohtaja Simolan mukaan tarvitaan?
"Kirkon
merkitys ja arvo tulee esiin siinä, pystyykö se antamaan ihmisille
jotakin sellaista, mikä auttaa heitä uskon, toivon ja rakkauden tielle
ja tiellä. Matka kohti kaunista, hyvää ja pyhää on helpompaa ja
antoisampaa, kun rinnalla kulkee muita.
...Kirkko
epäonnistuu tehtävässään, jos se tyytyy tarjoamaan ihmisille vain
yhdenlaista uskon mallia. Jos kirkko esiintyy ainoan oikean totuuden
torvena, se ei palvele oikein tämän päivän ihmistä. Mutta jos se
suostuu olemaan yhteisö, joka etsii totuutta jäsentensä ja muiden
ihmisten kanssa, se on kiinnostava yhteisö, jolla voi olla suuri
merkitys tämän päivän ihmisille."
Simola siis esitti, että jos kirkko esiintyy ainoan oikean totuuden julistajana, se ei
palvele "oikein" tämän päivän ihmistä. Hän esitti myös, että jos
kirkko totuuden julistamisen sijasta vain etsisi totuutta yhdessä
"jäsentensä ja muiden ihmisten" (eli ei-jäsenten) kanssa, siitä
tulisikin merkityksellinen ja kiinnostava tämän päivän ihmisille. Olen
jäänyt Simolan teksteistä välillä sellaiseen käsitykseen, että Simola
ehdottaisi, että kirkon pitäisi opettaa jonkinlaista agnostismia.
Toivon, että tulkintani ei ole ollut oikea.
Simola lopetti pääkirjoituksensa nyt näin:
"Kirkko
on tämän päivän ihmiselle tarpeellinen ja hyödyllinen yhteisö, kun se
tarjoaa virikkeitä ja aineksia uskonnolliseen ja
elämänkatsomukselliseen pohdintaan, kauneuden ja hyvyyden etsimiseen ja
löytämiseen. Se on merkityksellinen, kun se tarjoaa puitteita
hiljentymiseen ja rauhoittumiseen, pyhän tuntemiseen ja
kohtaamiseen."
Simolan pääkirjoituksen luettuani mieleeni nousi kysymys: mistä uskonnosta/maailmankatsomuksesta Simola tekstissään mahtaa puhua? Kristinuskoon
varsin olennaisesti kuuluvasta Jeesuksesta hän ei maininnut (taaskaan)
sanaakaan. Simolan esittelemään uskontoon/maailmankatsomukseen kuuluvia
piirteitä olivat seuraavat: se sisältää uskonnollista ja
elämänkatsomuksellista pohdintaa, siihen kuuluu kauneuden ja hyvyyden
etsiminen ja löytäminen, hiljentyminen, rauhoittuminen, pyhän
tunteminen ja kohtaaminen. Hänen uskonnossaan/maailmankatsomuksessaan
on keskeistä myös matka kohti kaunista, hyvää ja pyhää.
Puheet
kauneuden, hyvyyden ja totuuden etsimisestä toivat itselleni mieleen
tällä kertaa kristinuskon ja Raamatun sijasta Platonin. Tekstin
sisällön sijasta lähinnä ainoastaan se asiantila, että pääkirjoitus on
julkaistu Helsingin evankelisluterilaisten seurakuntien rahoittaman
Kirkko & Kaupunki-lehden pääkirjoitussivulla, johti pohtimaan
voisiko tekstillä olla kenties jotain tekemistä kristinuskon kanssa.
Simola
kertoo Kotimaa-lehden haastattelussa,
erään toisen asian kohdalla, että:
-Enää ei hyväksytä, että järjestöt eivät noudata kirkossa yleisesti hyväksyttyjä säädöksiä.
Onko
se hyväksyttävää, mikäli Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja
Seppo Simola ei noudata viestinnässään kirkossa hyväksyttyjä päätöksiä
ja kirkon tunnustusta?