Kotimaa uhrasi uusimmassa numerossaan runsaasti sivutilaa henkilöseurakunnille, aiheelle jota ovat käsitelleet syksyn aikana niin Helsingin sanomat kuin piispa Mikko Heikka. Olin viime viikolla Perustan teologisella opintopäivällä työpajassa, jossa pohdittiin myös henkilöseurakunnan luonnetta ja mahdollisuuksia. Ovatko henkilöseurakunnat kirkon tulevaisuuden toivo, vai kenties viimeisin vaihe ennen lopullista hajoamista?
Henkilöseurakunta-ajatuksen taustaa
Vaikka henkilöseurakunta-ajatuksia ovat esittäneet viime aikoina monesta eri suunnasta tulevat kirkolliset tahot, on vaikea saada selvää, mikä henkilöseurakunta tarkkaan ottaen olisi. Selvästikin kyseessä on joukko ihmisiä, joita yhdistää aate tai elämäntapa, joka heijastuu heidän kristillisyydessään. Jos painotetaan kovasti henkilöseurakuntaa parokiaalisen eli paikallisseurakunnan vastakohtana, voisi henkilöseurakunta olla virtuaalinenkin, netissä toimiva. Yleensä puheessa henkilöseurakunnasta oletetaan silti, että henkilöseurakunnalla olisi myös konkreettista toimintaa, esimerkiksi jumalanpalveluksia. Kyseessä olisi silloin laajemmalla alueella toimiva yhteisö, joka kokoaisi ihmisiä yhteisiin tilaisuuksiin: järjestäisi esimerkiksi messuja ja pienryhmiä. Raamattuopistolla yksi esillä ollut idea oli, että Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa voitaisiin käynnistää henkilöseurakuntakokeilu tarjoamalla tilat ja resursseja muutamalle henkilöseurakunnalle. Näin voitaisiin tutkia, synnyttävätkö henkilöseurakunnat kaivattua yhteisöllisyyttä ja sitoutumista.
Jumalanpalvelusyhteisöjä vai henkilöseurakuntia?Ongelmana ideassa on kuitenkin se, että tällaisia henkilöseurakuntia on jo olemassa. Suurin niistä lienee Tuomasyhteisö. Omia messuja ja muuta toimintaa on pääkaupunkiseudulla myös ainakin Lähetysseuralla, Kansanlähetyksellä, SLEY:llä, OPKOlla ja Verkostoyhteisöllä. Myös seurakuntayhtymän pyörittämät tai hiippakunnalliset työmuodot, kuten kuurojen työ, sateenkaarityö, venäläiset, virolaiset, kiinalaiset ja arabialaiset jumalanpalvelukset voisi hahmottaa omiksi henkilöseurakunnikseen. Analogisesti henkilöseurakuntia ovat myös osin kirkon ulkopuolella toimivien liikkeiden, kuten Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt. Mikä siis on ero henkilöseurakunnan ja jo olemassaolevien toimintamuotojen välillä?
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa seurakunta on ollut aina varsin itsenäinen perusyksikkö. Seurakunta kutsuu ja palkkaa pappinsa ja muut viranhaltijansa, rakentaa oman kirkon ja päättää itse omista sisäisistä asioistaan. Jos halutaan oikeuttaa puhe henkilöseurakunnista samassa mielessä kuin puhutaan paikallisseurakunnista, pitää myös henkilöseurakunnan olla pääosin näissä asioissa itsenäinen. Henkilöseurakunnan toiminta ei voi olla riippuvainen jonkin toisen seurakunnan kirkkoherran, neuvoston tai yhtymien luottamuselinten vaihtelevasta armollisuudesta. Henkilöseurakunnalla tulisi siis olla oikeus kirkon järjestyksen puitteissa pelkäämättä jonkin ulkopuolisen tahon veto-oikeutta päättää tilankäytöstään ja tapahtumistaan, henkilövalinnoistaan ja taloudestaan. Henkilöseurakunnalla tulisi olla oikeus jäsentensä kirkollisverotulojen käyttöön, jotta se voisi olla toiminnallisesti itsenäinen.
Henkilöseurakunta vaikuttaakin mallilta, jonka toteuttaminen olisi mielekästä ennen kaikkea seurakuntayhtymissä. Usein on väitetty henkilöseurakunnan kaatuvan juuri kirkollisveroon, koska vero kerätään kunnittain. Seurakuntayhtymissä kuitenkin juuri yhtymä on se taho, joka kerää kirkollisverot ja jakaa ne sen jälkeen seurakunnille. Esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymässä tulot jaetaan niin, että jokainen seurakunta saa tietyn perusosan, ja sen lisäksi jäsenmäärään perustuvan summan. Erityisen suuria tai pieniä seurakuntia (Malmi, Kulosaari) kompensoidaan erikseen. Seurakuntayhtymän sisäistä tulonjakoa ei olisi vaikea muuttaa niin, että henkilöseurakunta saisi jäsenmääränsä mukaisen osan resursseista. Myös oikeudet tilojen käyttöön olisivat jaettavissa samoin perustein. Henkilöseurakunta voisi saada tietyillä varausoikeuksilla esimerkiksi kiinteän kiinnityksen johonkin toimipaikkaan, tai oikeuden varata tietyn määrän tiloja ympäri seurakuntayhtymää. On selvää, että henkilöseurakunnalla tulisi olla myös vähintään yksi viranhaltija, eli kirkkoherra (vaikka titteliä ja palkkaa voitaisiin sovitella), ja oma seurakuntaneuvostoa vastaava itsenäinen luottamuselin. Jotta seurakunta olisi elinkelpoinen, sen tulisi voida kattaa toimintansa kustannukset. Siksi seurakunnalla täytyisi olla jokin minimikoko, joka voisi olla esimerkiksi 500-1000 jäsentä. Tämä myös takaisi tietyn pysyvyyden: Seurakuntaa ei voisi perustaa eikä purkaa aivan hetken mielijohteesta.
Hyvää ja pahaaHenkilöseurakuntien suurin ongelma olisi luultavasti sama kuin niiden suurin rikkaus. Henkilöseurakunnat voisivat todennäköisesti palvella tehokkaasti omia kohderyhmiään ja luoda uusia toimintamuotoja esimerkiksi nuorten aikuisten tavoittamiseksi. Niiden kautta erilaisten järjestöjen resurssit lisääntyisivät ja ne voisivat toteuttaa paremmin visioitaan kristinuskon tulevaisuudesta Suomessa. Toisaalta riidat kirkon resurssien jakamisesta luultavasti kärjistyisivät entisestään. Henkilöseurakunnat saattaisivatkin entisestään kärjistää eroja ja rikkoa kristittyjen välistä yhteyttä, vaikka ne tarjoaisivat mielipidevähemmistöille myös suojapaikkoja. Ne voisivat myös viedä resursseja paikallisseurakunnilta, erityisesti vähentää vapaaehtoisten määrää. Pitäisi myös kysyä, mikä yhdistää henkilöseurakuntia ja rajaa niiden omintakeisuutta: Henkilöseurakuntien yhteys kirkon ja toistensa kanssa ei voi olla vain hallinnollista, vaan sen täytyy olla myös hengellistä. Kirkko ei ole hallinnollinen, vaan hengellinen yhteisö. Piispan viran kaitsentatehtävä saisi varmasti henkilöseurakuntien myötä uusia haasteita. Kenties uusitestamentillinen paikallisseurakuntaperiaate kätkee enemmän viisautta kuin ymmärrämmekään.