Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää murrosaikoja. Kun kirkko vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, hyväksyi se samalla ponnen, jonka tarkoituksena oli taata kirkon muuttunutta virkateologiaa vastustaville oikeus toimia kirkon virassa ja useissa seurakunnissa päädyttiin toteuttamaan työvuorojärjestelyitä tämän ponnen toteuttamiseksi. Vuonna 2006 kuitenkin piispainkokous piispa Mikko Heikan työryhmän valmistelun perusteella antoi lausunnon, jota tulkittiin niin, että työvuorojärjestelyistä on tehtävä loppu. Tiukentunut linja on ajanut vuoden 1986 kirkolliskokousta edeltävän virkateologian kannattajat ahtaalle kirkossa, ja ristiriitoja on selvitelty oikeusistuimia myöten. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus siihen, missä kirkossa tällä hetkellä mennään: mitä oikeusprosesseja on meneillään ja mitkä tekevät kirkon tiukentuneen linjan juridisesti ongelmalliseksi.
Tunnustukseen liittyvät oikeudenkäynnit
Yleiset tuomioistuimet
Pastori Ari Norro ja SLEY:n paikallisosaston puheenjohtaja Pirkko Ojala tuomittiin 30.11.2007 Hyvinkään käräjäoikeudessa syrjinnästä 20 ja 15 päiväsakkoon. Molemmat ovat valittaneet tuomiosta Kouvolan hovioikeuteen. Myös syyttäjä on tehnyt asiassa vastavalituksen ja vaatii Norrolle ja Ojalalle ankarampia rangaistuksia. Hovioikeudelta on pyydetty asian suullista käsittelyä, joka todennäköisesti myönnetään. Näin hovioikeudessa voitaneen vielä kuulla asiantuntijoita ja huomioida uusimpia oikeustieteellisiä tutkimuksia. Hovioikeuden päätös saataneen kuluvan vuoden aikana. Samassa yhteydessä tuomittiin Hyvinkään vs. kirkkoherra työsyrjinnästä ja virkavelvollisuuden laiminlyönnistä 20 päiväsakkoon. Hänen osaltaan päätös jäi lainvoimaiseksi, mutta käräjäoikeuden ratkaisun ennakkopäätösarvo jää vähäiseksi.
On todennäköistä, että hovioikeuden päätöksen jälkeen asiassa tullaan hakemaan vielä valituslupaa ja valitetaan korkeimpaan oikeuteen. Mikäli korkein oikeus ottaa valituksen tutkittavakseen, kuten todennäköistä on, lopullisen päätöksen saamiseen menee aikaa ainakin vuosi. Arvio on, että syrjintäkysymykseen saadaan ennakkoratkaisu vasta vuonna 2009 tai 2010. Kun viimeinenkin valitustie on Suomessa käyty loppuun, on sen jälkeen vielä mahdollista saattaa asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tutkittavaksi.
Hallintotuomioistuimet
Hallinto-oikeuksissa on vireillä tällä hetkellä kaksi omantunnonvapauteen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Kyseessä ovat Jari Rankisen ja Vesa Pöyhtärin tapaukset, joita käsitellään Turun ja Oulun hallinto-oikeuksissa. Pääkysymyksenä niissä on pastorin kieltäytyminen alttariyhteistyöstä naispapin kanssa. Kummassakin valituksessa on pyydetty asian suullisen käsittelyn järjestämistä hallinto-oikeudessa, sillä tuomiokapitulit eivät käsittelyssään suostuneet vastaanottamaan henkilötodistelua, vaan käsittelivät itsenäisesti. Oulussa on lisäksi vaadittu asian palauttamista tuomiokapituliin uudelleen käsiteltäväksi.
Ratkaisut hallinto-oikeuksista saataneen kuluvan vuoden aikana. Todennäköistä kuitenkin on, että molemmat jutut viedään korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka ratkaisee valitukset niiden samankaltaisuuden vuoksi yhtaikaisesti vuoden 2009 aikana. Myös näissä tapauksissa on mahdollista saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka sitten harkitsee ottaako asian tutkittavakseen.
Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on tällä hetkellä vireillä kaksi tunnustukseen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Toisessa on kysymys muun muassa papin sananvapauden rajoista, siinä vedetään rajaa siihen, miten pappi voi julkisuudessa ilmaista kantansa naispappeuskysymyksessä. Toisessa kurinpitoasiassa käsitellään tapausta, jossa nuoriso-ohjaaja kieltäytyi osallistumasta jumalanpalvelukseen vedoten omantunnon syihin koskien virkakysymystä. Näissä jutuissa haetaan tunnustuksellisuuteen perustuvan toiminnan rajoja, mutta ei ratkaista vielä papin virkatyöhön liittyvää alttariyhteistyökysymystä.
KHO 2008:8
Vanhaa virkakantaa edustavan papin vaalikelpoisuus kirkkoherran vaalissa on päätöksessä KHO 2008:8 – ainakin toistaiseksi – ratkaistu. Kyseinen päätös näyttää perustuvan oletukseen kirkon nykyisen virallisen linjan lainmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi ja siitä tullaan käymään vielä kamppailua muun muassa edellä mainittujen oikeudenkäyntien yhteydessä sekä tutkimussektorilla, joista tarkemmin jäljempänä.
Kirkon perinteistä virkakantaa edustavien asemaa selvitetään lainvalvonnassa
Eduskunnan oikeusasiamiehelle on jätetty syksyllä 2007 kantelu Mikkelin piispankokouksen selonteon (tiedonanto 1/2006) puutteellisesta ja juridisesti virheellisestä valmistelusta. Kantelussa esitetään kritiikkiä muun muassa Heikan työryhmän ja piispainkokouksen valmistusvaliokunnan puutteellisesta perusoikeusselvityksestä. Kirkkohallitus on antanut asiassa vastauksen ja kantelun keskimääräinen käsittelyaika 7-8 kuukautta. Oikeusasiamiehen päätös saataneen kesään mennessä tai viimeistään syksyllä.
Eduskunnan oikeusasiamiehelle esitetyn kirkon virallisen linjan kritiikin pääkohdat ovat:
perustuslain ehdottoman kiellon huomiotta jättäminen (perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke ”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”),
tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain soveltamiskysymysten selvittämättä jättäminen (tasa-arvolain 2 §:n 1 momentin rajoitussäännös: ”tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon... uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan”; yhdenvertaisuuslain 6 §:n lakiviittaussäännös: ”sukupuoleen perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetussa laissa.”,
puutteellinen selvitys kirkkolain muutosvaiheista kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa vuosina 1986 -1988 (valmistelusta puuttuu kokonaan lainopillinen selvitys ja oikeudellinen arviointi)
välillisen syrjinnän niin sanottu hyväksyttävyysperuste jätetty selvittämättä, (Erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos siihen on olemassa hyväksyttävä peruste. Tässä perusteena on uskonnollinen vakaumus, joka on kirkon tunnustuksen mukainen.)
virheellinen tulkinta virkamiehen perusoikeuksien rajoittamisesta.
Juridisia argumentteja, joihin oikeudenkäynneissä on vedottu
Kirkolliskokouksen ponnen merkityksestä
Kirkossa on noudatettu lähes 20 vuotta vakiintunutta käytäntöä työvuorojärjestelyissä. Tämä kertoo siitä, miten kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätös aikanaan ymmärrettiin. Pappisliiton ajo-ohjeet neuvoteltiin ja julkaistiin ennen kyseisen kirkkolakimuutoksen eduskuntakäsittelyä.
Vastakkain ovat nyt alkuperäinen vuoden 1986 tulkinta ja vuoden 2006 piispainkokouksen selonteon myötä muuttunut tulkinta. Onko nykytulkinnalle olemassa juridisesti hyväksyttävät perusteet? Kirkkolain muutoksen yhteydessä vuonna 1986 keskusteltiin laajasti perinteisen virkakannan pappien omantunnonvapaudesta ja alttariyhteistyöpakosta. Näistä kumpaakaan ei kirjattu lakiin. Sen sijaan lakiehdotukseen sisällytettiin ponsi, joka turvaa täyden toimintavapauden kirkossa niille, jotka kannattavat kirkon perinteistä virkakäsitystä, sekä oikeuden tulla valituksi kaikkiin kirkon virkoihin.
Ponnella on ollut merkitystä kirkkolakimuutosehdotuksen eduskuntakäsittelyssä. Se on osaltaan vaikuttanut kirkkolain säätämisjärjestykseen, niin että laki säädettiin tavanomaisessa järjestyksessä. Jos pontta ei olisi ollut ja papeilta olisi vastedes edellytetty alttariyhteistyöpakkoa, olisi laki tullut käsitellä perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se olisi ollut jännitteinen perustuslakivaliokunnan omaksuman silloisen hallitusmuodon uskonnonvapausoikeuden kanssa. Ainakin asiasta olisi tullut hankkia tuolloin perustuslakivaliokunnan lausunto, mitä ei siis tehty. Sen sijaan asia käsiteltiin eduskunnan laki- ja talousvaliokunnassa, missä tuotiin esille muun muassa oikeus väistää ja pappisliiton ajo-ohjeet. Tämä viittaa siihen, että valiokunnat katsoivat ponnen takaavan, ettei ongelmia suhteessa uskonnonvapausoikeuteen tule uuden kirkkolain myötä.
Virheellinen käsitys papin uskonnon ja omantunnon vapaudesta
Muun muassa Hyvinkään käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa nojauduttiin Martin Scheininin kannanottoon, jossa hän tulkitsee papin uskonnon ja omatunnon vapauden käyttämistä erään perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Tuossa lausunnossa perustuslakivaliokunta otti kantaa papin sananvapauteen Suomen ortodoksisen kirkon lainsäädäntövalmistelun yhteydessä. Scheinin tulkitsee näin: pappi käyttää uskonnonvapautta silloin, kun hän liittyy kirkkoon ja kun hän eroaa siitä.
Väitöskirjassaan Arto Seppänen kritisoi tätä Scheininin yksioikoista tulkintaa ja osoittaa sen virheelliseksi, jos sitä käytetään tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Papilla on perustuslaillinen oikeus kieltäytyä osallistumasta uskonnonharjoittamiseen, jos hän voi vedota sellaisiin omantunnonsyihin, jotka ovat kirkon tunnustuksen mukaiset.
Perustuslain etusija
Perustuslakimuutoksen myötä vuonna 2000 astui voimaan perustuslain suora sovellettavuus. Se tarkoittaa, että oikeudessa voidaan vedota suoraan perusoikeuksiin, mikäli kysymyksessä on tarkkarajainen normi, kuten perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke (”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”) näyttäisi olevan. Jos perusoikeudet joutuvat ristiriitaan keskenään, niitä on punnittava. Jos taas perusoikeus katsotaan säännöksi eikä periaatteeksi, sitä ei punnita, vaan sitä on välttämättä sovellettava. Normihierarkian vuoksi perustuslaintasoinen säännös ohittaa laintasoisen säännöksen, esimerkiksi kirkkolain.
Omantunnon vapauteen vedotaan kirkon tunnustuksen sisällä
Perustuslain turvaama omantunnonvapauden suoja tarkoittaa, ettei ketään, edes pappia, voida pakottaa omantunnon vastaiseen uskonnonharjoittamiseen. Jos pappi ei hyväksy uskonyhteisönsä tunnustusta, häntä ei voida silloinkaan pakottaa, mutta tällöin hänet voidaan erottaa tehtävästään. Näissä puheena olevissa tapauksissa, papin vakaumus nimenomaisesti on kirkon tunnustuksen mukainen, minkä myös piispat ovat kannanotoissaan myöntäneet.
Pyrkimys avoimeen juridiseen argumentointiin
Piispainkokouksen selonteon valmistelun yhteydessä piispainkokouksen valmistusvaliokunnan työryhmä, jossa ei ollut yhtään juristia, kuuli 14.8.2006 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäätä, sekä silloista tasa-arvovaltuutettua Päivi Romanoffia. Kuuleminen tapahtui vasta sen jälkeen kun Heikan työryhmän mietintö oli valmistunut ja uutisoitu laajasti. Edellä mainitut asiantuntijat ilmeisesti hyväksyivät kirkollisen valmistelun tässä asiassa, mutta heidän argumenttejaan esimerkiksi perusoikeusselvitykseen tai soveltamiskysymyksiin ei ole saatavissa – itse asiassa heidän kuulemisestaan ei ole tehty mitään kirjallista dokumenttia. On siis epäselvää millä perusteilla Heikan työryhmän mietinnön katsottiin olevan linjassa vallitsevan lainsäädännön kanssa.
Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen.
Vastaavaan argumentaatio-ongelmaan törmää myös julkisuudessa käydyissä keskusteluissa. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Jukka Kekkonen on ottanut voimakkaan negatiivisen kannan vanhaan virkakantaan pitäytyvien pappien oikeuksiin, mutta hänen lehtikirjoituksissa käyttämänsä argumentaatio on ollut pinnallista, eikä hän ole perustanut argumenttejaan mihinkään asiasta tehtyyn tutkimukseen. Samoin hyvin pinnallista on ollut se keskustelu, jossa on kritisoitu Arto Seppäsen väitöstutkimusta perehtymättä itse tutkimukseen.
Piispa Heikka käytti Seppäsen väitöskirjan julkistamisen jälkeen väistämisoikeudesta puheenvuoron Kotimaa -lehdessä 7.2.2008. Hän esiintyy siinä työryhmän puheenjohtajana ja toteaa vuonna 1986 tehdyn naispappeuspäätöksen perustuneen ajatukseen, ettei pappisviran sukupuoli kuulu uskonnonharjoittamisen piiriin ja että tästä syystä tasa-arvolaki koskee myös pappisviran haltijoita. Tämä näkemys on juridisesti virheellinen – tasa-arvolaki ei tunne tällaista poikkeusta, – eikä se saa tukea niistä lähteistä, jotka koskevat kirkolliskokouksen päätöksen valmistelua. Itse asiassa Heikan Kotimaa-lehdessä esittämää väitettä ei löydy edes piispainkokouksen selonteon valmistelusta.
Aiheeseen liittyvä oikeustieteellinen tutkimus
OTT, kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leino on vuosina 2002-2005 tehnyt merkittävää hallinto-oikeudellista ja kirkko-oikeuden alaan kuuluvaa tutkimusta. Hänen viimeisin artikkelinsa ”Virka, laki ja vakaumus”, joka pohjautuu luentoon Suomen teologisessa instituutissa, on luettavissa STI:n sivuilta.
TT Arto Seppänen, joka väitteli vastikään oikeustieteessä, teki merkittävän kirkko-oikeudellisen selvityksen kirkko-oikeuden perusteista, tunnustuksen merkityksestä kirkkolain systematisoinnissa sekä ns. tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta.
Joensuun yliopistossa on tutkimusrekisterin mukaan tekeillä hallinto-oikeudellinen tutkimus ”Kirkon viranhaltijan perusoikeudet.” Väitöstä valmistelee YTM Ulla Väätäinen ja se on kirjattu vireillä olevien väitösten rekisteriin vuonna 2004. Väätäinen on julkaissut aikaisemmin Oikeus-lehdessä vuonna 2005 artikkelin, jonka perusteella voisi arvella, että tutkimus tulee olemaa lähellä kirkkohallinto-oikeuden alaa.
Oikeusteologian dosentti TT Hannu Juntunen on kirjoittanut pamfletin ”Kirkkolaki ja omatunto”, johon piispainkokouksen valmistusvaliokunta osaltaan nojasi Mikkelin piispainkokouksen valmistelussa 2006. Juntunen on kirjoittanut uuden valtiosääntöoikeudellinen tutkimuksen, joka on parhaillaan painossa. Lisäksi hän arvioi Arto Seppäsen väitöskirjaa Oikeus-lehdessä 1/2008.
Lapin yliopistossa on lisäksi vireillä valtiosääntöoikeudellinen tutkimus ”Vakaumus vai virka? Väitöksen valmistelu on alkanut syksyllä 2006 ja siinä käsitellään virkakysymystä erityisesti valtiosääntö- ja hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta.
Varatuomari Jyrki Anttisen Paavalin synodin kirkkopäivillä Kristiinankaupungissa 15.3.2008 pitämän luennon pohjalta toimittanut teol. yo. Wille Huuskonen.