Olaus Svebiliuksen, Uppsalan arkkipiispan kirjoittama ja vuonna 1745 suomennettu Lutherin Vähän katekismuksen selitys alkaa kysymyksellä: ”Oletko kristitty?” Jos vastaus on myönteinen, kuuluu seuraava kysymys: ”Mistä syystä sinua sanotaan kristityksi?” Vastauksena on seuraava selitys: ”Siksi, että minut on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja olen kasteessa pukenut ylleni Kristuksen. Uskon ja tunnustan hänet Vapahtajakseni ja pelastajakseni.” Perusteluiksi viitataan Galatalaiskirjeen kolmannen luvun jakeeseen 27: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.”
Mutta entä uskoontulo aikuisena, tuhlaajapojan uusi elämä, koettu uudestisyntyminen? Kuinka lapsena saatu kaste suhtautuu siihen? Voiko kristitty syntyä monta kertaa uudesti? Vai onko lapsikaste vain merkki, joka viittaa tulevaan uskoon?
1. Johdanto
Svebiliuksen katekismus on luterilaisen puhdasoppisuuden loppuvaiheen lyhyt dogmatiikka. Se on yli kahdensadan vuoden ajan ollut suomalaisen kirkollisen kansanopetuksen käytössä. Sitä luetaan yhä vanhimman suomalaisen herätysliikkeen, rukoilevaisuuden parissa. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys on äskettäin julkaissut sen uutena, professori Lauri Koskenniemen laatimana käännöksenä.
Luterilaiselle puhdasoppisuudelle on ominaista, että se vetoaa opetuksessaan Raamattuun, Jumalan Sanaan. Niin tässäkin esitelmässä. Johanneksen evankeliumista luetaan Jeesuksen sanat: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Vesi pelastaa, kasteena, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta (1 Piet. 3:21), sillä se on Kristuksen sovintokuolemaan ja ylösnousemiseen kastamista, syntisen osallisuutta uskon kautta Ristin ansioon ja ylösnousemuksen voittoon (Room. 6:3-11). ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16)
Luterilainen puhdasoppisuuden ajan teologia1 tosin toteaa myös, ettei kaste ole absoluuttisen välttämätön ehto syntisen pelastukselle. Sen ainoat ehdottomat edellytykset ovat Jumalan Pojan lihaksitulo ja Hänen täydellinen sovituksen työnsä koko maailman syntien edestä sekä usko, joka tekee syntisen Kristuksen ansiosta osalliseksi. Uskon Jumala taas voi tahtoessaan vaikuttaa kokonaan ilman mitään välineitä, Sanaa tai sakramentteja, esimerkiksi ennen kastetta kuolleissa uskovien vanhempien lapsissa, joita koskee lupaus kasteen armosta (vrt. Apt. 2:39) tai kasteoppilaissa, jotka odottaessaan uudestisyntymisen sakramentin osallisuutta kuolevat marttyyreina Kristusta tunnustaen.
Meidät ihmiset ja seurakuntansa Jumala on kuitenkin sitonut niihin pelastuksen ehtoihin, jotka Hän itse Sanassaan asettaa. Ne ovat meidän näkökulmastamme katsoen välttämättömiä, sillä ne liittyvät tavalla tai toisella siihen Kristuksen pelastavaan ja vaikuttavaan läsnäoloon, joka koskee koko ihmistä sieluineen ja ruumiineen. Aikaan ja paikkaan sidotulle, kadotetulle syntiselle ei ole annettu mitään muuta tietä pyhän, kaikkivaltiaan, käsittämättömän ja tavoittamattoman Jumalan luo kuin Kristus, ihmiseksi tullut Jumala. Hänet me löydämme kuuluvissa ja näkyvissä armonvälineissä, joihin Hän on sitoutunut ja joissa Hän löytää meidät. Yksi niistä on pyhä Kaste.
Kaste on Jumalan ainutkertainen teko (Ef. 4:5). Luterilainen tunnustus kieltää jyrkästi kastamasta uudelleen ketään sellaista, joka jo kerran on valeltu vedellä tai upotettu siihen pyhän Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Tämä sääntö pitää, on sitten kysymys parannuksen tehneestä kerettiläisestä tai sellaisesta kansankirkon jäsenestä, joka on lapsena kastettu, mutta kasvanut isoksi uuspakanallisessa perheessä ja tullut aikuisena uudelleen uskoon. Jumalan puolelta Kasteen liitto pysyy voimassa koko ihmisen elämän ajan, vaikka kastettu välillä luopuisi uskostaan ja jälleen palaisi Kasteen armoon. Kielto uusia kastetta on myös koko kristikunnan enemmistön ratkaisu, johon päädyttiin lopullisesti vanhan kirkon donatolaiskiistojen yhteydessä. Uudestikastajat torjutaan niin ortodoksien ja roomalaiskatolisten kuin useimpien reformoitujenkin kirkkojen piirissä.
Mutta kuinka kasteen liitto voisi olla voimassa, jos ihminen sen rikkoo? Tämä on kysymys, joka on kuohuttanut mieliä ja vaivannut ajattelevia uskovia myös Suomessa jo kauan. Suhtautuminen kasteen sakramenttiin on myös vaihdellut eri kirkollisten suuntauksien välillä äärimmäisyydestä toiseen. Yhtäältä on kaikunut lähes monotonisella nuotilla: "Olet kastettu, olet pelastettu." Toisaalla on vaiettu kasteesta. Omat lapset on annettu kastaa, mutta itse sakramentilla ei ole teoriassa eikä käytännössä ollut juuri minkäänlaista merkitystä.
Näiden ääripäiden välille sijoittuu erilaisia maltillisempia näkemyksiä. Se niistä, joka tulee lähimmäs meidän tämänpäiväistä aihettamme, hahmottelee kasteen ja uudestisyntymisen suhteen suurinpiirtein seuraavalla tavalla:
Kun pieni lapsi kastetaan, hänet otetaan Jumalan armoliittoon ja hän omistaa pelastuksen omalle kohdalleen. Jos lapsena kastettu Jeesuksen pieni veli tai sisar kuitenkin lankeaa kasteen armosta, kuten ajatellaan tapahtuvan viimeistään murrosikään mennessä, kasteella ei enää ole mitään merkitystä hänen elämässään. Pelastuakseen hänen on tultava herätykseen, katumukseen ja parannukseen, jotka määritellään eri kirkollisissa suuntauksissa eri tavoin. Se on "pienelle paikalle" ja "armon kerjäläiseksi" joutumista, “uskoon tulemista” tai "henkilökohtaisen ratkaisun" tekemistä. Tätä tapahtumaa tai tilaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan uudestisyntymisestä. Kerran kadotetun lapsen uskon ja kasteen liiton kanssa sillä ei kuitenkaan ajatella olevan mitään tekemistä.
Myös klassisen, tunnustuksellisen luterilaisen käsityksen mukaan kasteessa kerran saatu armo voidaan epäuskon tähden menettää. Samoin se edellyttää, että niin todellakin usein tapahtuu. Tähän asti tunnustuksellinen luterilaisuus kulkee yhdessä edellä kuvaamani, meidän modernissa hengellisessä ympäristössämme tavallisemman näkemyksen kanssa.
Sen jälkeen tiet kuitenkin eroavat. Luterilaisuus nimittäin opettaa, että syntisen epäuskosta huolimatta itse kasteen liitto pysyy Jumalan puolelta voimassa. Kääntymys takaisin Jumalan puoleen on palaamista kasteen armoon. Jumala ei sitä itse asiassa koskaan ole jo kerran kasteessa uudestisyntyneeltä edes kieltänyt.
Kuinka tämä on mahdollista? Olisihan se ajatus, jonka mukaan kaste koskisi vain tiedostamatonta lasta, mutta ei enää langennutta aikuista, paljon ymmärrettävämpi, kuin sellainen kasteen liitto, joka Jumalan puolelta on voimassa, mutta ihmisen puolelta ei. Kasteen armo ei nimittäin luterilaisen käsityksen mukaan tarkoita vain ulkonaista eikä edes sisäistä merkkiä, jolla Jumala osoittaisi, kuinka Kristuksen kertakaikkiseen uhriin perustuva rakkaus koskee myös tiettyä ihmistä osana koko sitä ihmiskuntaa, joka puolesta se Golgatalla annettiin. Luterilaisen - ja raamatullisen - näkemyksen mukaan Jumalan armo ja Kristuksen ansio annetaan kasteessa henkilökohtaisesti ja suorastaan puetaan Kristuksessa itsessään syntisen ylle. Kristitty liitetään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Hänestä tulee jäsen Kristuksen hengellisessä ruumiissa (Room 6:3-13; Gal 3:26-27).
Kuinka siis epäuskoisen syntisen Kasteen liitto voisi Jumalan puolelta olla voimassa? Ei hän voi olla jäsen Kristuksen ruumiissa! Eiväthän Kristuksen ansiot voi Herrassa itsessään olla kastetun puhdas puku, jos puku on riisuttu pois ja heitetty takapihan tunkiolle.
Lähestyn tämän ongelman ratkaisua sellaisena, kuin se on minulle kirkastunut Johann Gerhardin teologiaa tutkiessani. Johann Gerhard, Jenan yliopiston professori ja yksi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan merkittävimmistä teologeista, kirjoitti erityisesti dogmaattiset kirjansa tilanteessa, jossa luterilaisuuden asema Saksassa oli pahasti uhattuna. Oikealta käsin kävi päälle roomalaiskatolinen vastauskonpuhdistus. Vasemmalta uhkasivat kalvinistiset yhdistymispyrkimykset - "die unionistische Umarmung", kuten Göttingen yliopiston professori Jörg Baur sattuvasti sanoo.2 Luterilaisuuden sisällä oli puolueita ja riitaisuuksia, ja koko kristikuntaa koettelivat erilaiset kristologiset ja kolminaisuusoppia koskevat harhat.
Myös kysymystä kasteen ja uudestisyntymisen suhteesta Gerhard käsittelee teologiassaan sekä Rooman teologien että Sveitsin reformaation kanssa keskustellen. Vaikka en itse ole voinut perusteellisesti perehtyä näiden Gerhardin väittelyveljien teologiaan, sijoitan oman pohdintani samaan ympäristöön kuin Gerhard. Niitä koskevat hahmotelmani on tässä kuitenkin tarkoitettu vain malleiksi, jotka auttavat ymmärtämään luterilaista opetusta kasteesta. Ekumeniikan tai symboliikan oppimateriaaliksi ne eivät sovellu.
2. Kalvinistinen malli
Geneven reformaattorin, Jean Calvinin ja hänen puhdasoppisten seuraajiensa mukaan Jumala on ennalta määrännyt toiset ihmiset kadotukseen, toiset pelastukseen. Kristus on Ristillä sovittanut vain pelastukseen predestinoitujen synnit. Vain he tulevat osallisiksi Hänestä ja Hänen ansioistaan uskossa.
Kaste itsessään ei kalvinistisen käsityksen mukaan vaikuta uskoa. Se on ainoastaan ulkoinen merkki Jumalan pelastavasta työstä, jonka Hän saattaa vaikuttaa näkyvän merkin rinnalla ja ilman välikappaleita välittömästi niissä, jotka on valittu pelastukseen. Sen vuoksi esimerkiksi kaikkia pieniä, kastettuja lapsia ei ole lupa varmasti pitää uudestisyntyneinä Jumalan lapsina.
Tämän kalvinistisen mallin mukaan ei ole ongelmallista puhua kasteen liiton pysyvyydestä silloinkaan, kun ihminen sen rikkoo ja tulee sittemmin uskoon. Ulkonainen kaste on uskovalle vain Jumalan ja hänen välisensä liiton merkki, ei sen toteutumispaikka eikä sen vaikuttaja, ei ainakaan muussa mielessä kuin tietona siitä, mitä Jumala tahtoo muuten, välittömästi Henkensä kautta saada aikaan ihmisessä. On ilmeistä, ettei lapsena saatu kaste voi kokemuksellisesti merkitä kovin paljon aikuisena uskoon tulleelle kalvinistille, koska se on näkyvänä merkkinä yhteinen niin kadotukseen kuin pelastukseenkin määrätyille kirkon ulkonaisille jäsenille. Itseen kohdistuvan jumalallisen valinnan todisteet on etsittävä muualta kuin kasteesta eli koetusta uskosta ja sen hyvistä hedelmistä.
3. Roomalaiskatolinen malli
Roomalaiskatolista mallia kasteen ja uudestisyntymisen suhteen selvittämiseksi tunnen kalvinististakin huonommin. Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin kun puhutaan vastasyntyneestä lapsesta, kaste on roomalaiskatolisen opetuksen mukaan ensimmäinen lenkki niiden armonvälineiden ketjussa, joiden kautta Jumala vuodattaa pelastavan armonsa ihmiseen. Kaste avaa oven muille sakramenteille. Kasteessa Jumala "ennättää armollaan" ennen syntisen itsensä tekoja ja ponnisteluja. Se vapauttaa ihmisen työskentelemään yhdessä Jumalan yhä lisääntyvän armon kanssa kohti enenevää pyhitystä ja vanhurskautta.
Kaste on roomalaiskatolisessa traditiossa siis vaikuttava merkki. Se ei ainoastaan kerro Jumalan armosta, vaan myös jakaa sitä. Kun tässä yhteydessä puhutaan armosta, ei kuitenkaan tarkoiteta syntien anteeksiantamusta Kristuksen tähden, vaan Jumalan armollista vaikutusta ihmisessä tai suorastaan eräänlaista häneen vuodatettua luotua, vaikkakin yliluonnollista ilmiötä tai asiaa.
Niinpä Jumala roomalaiskatolisen käsityksen mukaan merkitsee kastetun pysyvällä tavalla. Kaste määrää siitä lähtien häntä, häneen on lyöty Jumalan lähtemätön leima (charakter indelebilis). Tämän leiman perusteella hän kuuluu Kristuksen ruumiiseen eli Kirkkoon.
Tosin kuolemansynnissä elävä kastettu on vain kuollut oksa elävässä viinipuussa. Kasteen merkin perusteella hän silti sellaisenakin kuuluu katoliseen kirkkoon. Niinpä myöskään tämän mallin mukaan epäuskoisen palaaminen kasteen liittoon parannuksen sakramentin kautta ei ole ongelmallista. Kuolemansynnissä eläminen merkitsee siinä tapauksessa vain tilapäistä poikkeamista siitä prosessista, jonka Jumala aloitti kasteessa ja jonka merkki "kasteen katoamaton karakteeri" on. Jos syntinen pysyy kuolemansynnin tilassa eikä koskaan tule katumukseen eikä parannukseen, pysyvä liiton merkki eli kasteessa lyöty leima polttaa häntä kadotuksessa kuin tuli. Itse liitto pysyy voimassa; pelastus vain puuttuu.
4. Luterilainen käsitys uudestisyntymisestä kasteessa
Luterilainen käsitys kasteen ja uudestisyntymisen suhteesta poikkeaa sekä kalvinistisesta että roomalaiskatolisesta opetuksesta. Ensinäkemältä sillä on kuitenkin enemmän yhteistä Rooman kirkon opetuksen kuin Geneven reformaation kanssa. Kaste ei nimittäin luterilaisen opetuksen mukaan ole pelkkä merkki Jumalan pelastavasta vaikutuksesta autuuteen määrätyissä, vaan se itse vaikuttaa sen, mitä se kuvaa.
Jos kastettava ei vastusta Jumalan pelastavaa työtä itsessään, hän syntyy uudesti Jumalan lapseksi. Hän saa kaikki syntinsä anteeksi ja hänet liitetään Kristuksen ruumiin eläväksi jäseneksi. Sen tähden kaikki avuttomat, kastetut sylilapset ovat ilman epäilystä autuaita. Näin luterilainen kirkko opettaa.
Luterilaisen ja roomalaiskatolisen opetuksen yhtäläisyys loppuu kuitenkin ajatukseen, että kaste on vaikuttava sakramentti. Armo ei luterilaisen opetuksen mukaan ole Jumalan pyhittävää vaikutusta ihmisessä eikä se ole ihmiseen vuodatettu luotu ominaisuus. Armo merkitsee ensisijaisesti Jumalan armahtavaisuutta, syntien anteeksiantamista Kristuksen tähden.
Jumala on Kristuksessa sovittanut koko maailman itsensä kanssa. Kaste merkitsee tämän armon soveltamista yksittäisen ihmisen kohdalla. Kaste ei silti ole leima, jonka poissaoleva Jumala löisi edustajiensa välityksellä syntiseen ja joka ulkonaisena merkkinä todistaisi, että "tämän henkilön velka on kuitattu", koska hänen tililleen taivaallisessa kirjanpidossa on siirretty sieltä puuttuva määrätön summa. Kasteessa henkilökohtaisesti annettu Kristuksen ansio ja Jumalan lapseus tulevat ihmisen osaksi vain uskon kautta.
Tämä vanhurskauttava uskokaan ei kuitenkaan luterilaisen käsityksen mukaan ole ihmiseen vuodatettu kvaliteetti. Se ei ole inhimillinen ominaisuus, jonka perusteella ihmistä edes osittain voitaisiin pitää Jumalalle kelpaavana. Syntinen luetaan Kasteen kautta uskossa vanhurskaaksi vain sen tähden, että usko sulkee sisälleen Kristuksen ja Hänen vanhurskautensa. Uskossa omistettu Kristuksen "vieras vanhurskaus" on ainoa mahdollinen perusta syntisen pelastukselle.
Niinpä myöskin sylivauvat pelastuvat perisynnin syyllisyydestä ja Perkeleen vallasta "armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden", tai sitten he eivät pelastu lainkaan. Tiedostamattoman lapsenkaan kaste ei ole vain todistus Jumalan lupauksesta, joka kuuluu Hänen valitun kansansa lapsille ja josta sitten myöhemmin, ymmärryksen kasvettua, voi tulla tietoisena uskona totta. Kastettu vauva uskoo jo nyt Kristukseen, ja tässä uskossa ja yksin tässä henkilökohtaisessa uskossa hän on vanhurskas.
Mutta kuinka ihmeessä tiedostamaton vauva voisi uskoa? Eihän hän voi tehdä parannusta, eihän hän voi tehdä ratkaisua, ei hänellä ole tietoa Jumalasta, ei hän voi hyväksyä tätä tietoa omalle kohdalleen, ei hän voi asettaa tietoista luottamustaan Jumalaan, kuten usko saatetaan määritellä!
Ei pieni lapsi omassa voimassaan voikaan uskoa. Se on selvää. Yhtä selvää pitäisi olla, ettei siihen pysty myöskään aikuinen. Ihminen, syntinen, vastasyntynyt vauva, lapsi, murrosikäinen koltiainen, työikäinen nainen, eläkeläismies tai dementti papparainen, voi kuitenkin olla osallinen pelastavasta uskosta, koska usko on kokonaan Pyhän Hengen lahja ja teko.
Pelastava usko ei syvimmältä olemukseltaan ole tahdon, tunteen eikä järjen tietoista toimintaa. Ihmisen vanhurskauttavana todellisuutena se ei myöskään ole häneen vuodatettu alitajuinen, tiedostamaton ominaisuus, “hyperfyysinen kvaliteetti”. Sen olemuksen salaisuus on Pyhä Henki itse.
Pyhä Henki, Jumalan kolmas Persoona, on kasteen liiton sinetti. Ei syntiseen mitään vesileimoja lyödä, vaan Pyhä Henki itse liittää hänet armollisena läsnäolevaan Kristukseen sillä tavoin, että kaikki Kristuksen ansiot luetaan syntisen hyväksi ja kaikki syntisen pahuus kasataan Kristuksen kannettavaksi. Sitä tarkoittaa Kristuksen pukeminen Kasteessa syntisen ylle. Sellainen on se "autuas vaihtokauppa", josta Luther puhuu. Kristus ottaa kaikki meidän syntimme ja puutteemme kannettavakseen ja omaksi syykseen, ja me tulemme osallisiksi Hänen täydellisestä kuuliaisuudestaan ja uhristaan ja Hänen ylösnousemisensa hedelmistä ja voimasta.
Vanhurskauttamisessa syntinen kääritään uskossa Kristuksen ansion valkeaan viittaan. Tämän vieraaseen vanhurskauteen pukemisen perusteella syntinen itse ei kuitenkaan vielä muutu yhtään entistä paremmaksi. Hän on yksilönä, ihmisenä, persoonana tarkasteltuna sama syntisäkki kuin ennenkin. Silti hänen tilansa Jumalan edessä muuttuu kokonaan toiseksi. Hän siirtyy kuolemasta elämään, hän kuolee ristillä yhdessä Kristuksen kanssa, hän hukkuu Kasteen veteen, mutta samalla myös nousee sieltä Kristuksessa, Hänen sylissään, uskon kautta veden pinnalle. Syntinen nousee Ylösnousseen Kristuksen kanssa kuoleman unesta, Hän syntyy uudesti Pyhän Hengen voimasta ja osallisena Häneen.
Uskoon tulo Kasteessa on syntisen liittämistä Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja elämäänsä. Kasteen liitossa pysyminen on Kristuksessa olemista, elämää Hänen ruumiinsa jäsenenä, ja vieläkin enemmän: Uskon kautta Kristus ja koko Pyhä Kolminaisuus asuu kristityssä.
Sen tähden kastetussa alkaa myös heti, samanaikaisesti uudestisyntymisen kanssa, koko elämän ajan kestävä todellinen uudistuminen. Se johtaa alinomaiseen taisteluun synnin, kuoleman ja Perkeleen kanssa. Se johtaa myös hyviin hedelmiin, jotka vaikuttaa kastetussa asuva Kristus itse oman Henkensä kautta Isän Jumalan kunniaksi.
Ei ole siis Kasteen liittoa ilman uskoa, ei ilman Pyhän Hengen osallisuutta, ei pienillä vauvoilla sen paremmin kuin höperöillä vanhuksillakaan. Kaste ei ole vain merkki Jumalan armomääräyksestä eikä yliluonnollisen armon vuodattamisesta, vaan sen itsensä kautta uskossa toteutuvasta Kristus-yhteydestä.
Tämä oleminen Kristuksessa ei syvimmältä olemukseltaan ole ihmisen järjen eikä tunteiden toimintaa. Uskova on uudestisyntynyt Kristuksen ruumiin jäsen myös nukkuessaan, kehdossa tai kuolinvuoteellaan.
Niinpä myöskään kaikissa ruumiin ja sielun voimissa olevan kastetun ei oman pelastuksensa perustaa kysellessään pidä viime kädessä tarkastella parannuksensa pohjimmaisuutta, ei "henkilökohtaisen ratkaisunsa" ajankohtaa, ei "antautumisensa kokonaisuutta" eikä edistymistään pyhityksen tiellä. Ne kuuluvat tai ainakin periaatteessa ne voivat kuulua tietoisen kristityn elämään, mutta kun kysytään syntisen pelastuksen viimeisiä perusteita, ne muutuvat lain peiliksi, joka näyttää loppujen lopuksi kaiken omassa itsessä olevan petollisuuden, parannuksen keskeneräisyyden, ratkaisun puolinaisuuden, antautumisen pinnallisuuden. Uskon puutteiden onkin määrä ajaa "Hengellä täytetty uudestisyntynyt tunnustuksellinen evankelinen armon kerjäläinen" lopulta epätoivoon omasta itsestään ja katsomaan siihen ainoaan mikä pitää: Kristukseen, Hänen uhriinsa ja ylösnousemukseensa, Kasteeseen, jossa Pyhä Henki puki Kristuksen kokonaan syntisen ylle, kuulemaan evankeliumin Sanaa, jossa Hän itse julistaa armoaan ja uskollisuuttaan, nauttimaan alttarin sakramenttia, jossa Hän tarjoaa totisessa ruumiissaan ja veressään osallisuutta omaan voittouhriinsa Golgatalla.
Usko on aikuisellakin vain Kristukseen katsomista ja Hänessä elämistä, ei muuta. Kuitenkin silloin, kun on kysymys moraalisesti vastuullisesta ja täysissä järjen voimissa olevasta ihmisestä, salattu uskon yhdistyminen näkyy välttämättä myös tietoisena, tunnustettuna uskona ja kilvoituksena syntiä ja maailmaa vastaan, jonka usko vaikuttaa. Missä tietoista uskoa ei aikuisen elämässä ole, eikä taistelua mustia ja valkoisia perkeleitä vastaan, siellä tuskin on myöskään salattua yhteyttä Kristukseen.
Uskon puutetta ei tosin ole vielä ollenkaan, jos ilmikäyvä usko on epätoivoista huutoa: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani”. Pelastuksen puutetta ei vielä ole, jos uskova ei itse näe hyvää kilvoitustaan, suree puutteitaan ja katsoo surussaan Kristukseen Häneltä apua etsien, kun ei mitään muuta voi. Silloin kuitenkin salattu yhteys Herraan Hengessä menetetään, jos tietoisesti käännetään selkä Jumalalle, Hänen sanalleen ja Hänen tahdolleen, jos hylätään kristillinen oppi ja se yhteisö, joka sitä julistaa ja joka siitä elää: seurakunta, kirkko, Kristuksen hengellinen ruumis.
Missä siis painikisa synnin, maailman ja oman lihan kanssa päättyy Perkeleen selkävoittoon eli ”epäuskoon, epätoivoon ja muihin suuriin synteihin ja paheisiin”, kuten Luther Vähän Katekismuksen Herran rukouksen selityksessä opettaa, siellä ajetaan sydämestä Kristuksen Henki pois. Ja mistä Henki puuttuu, Hän, joka on Pyhän Kolminaisuuden persoonallinen Rakkaus Isän ja Pojan välilllä, sieltä puuttuu myös syntisen elävä yhteys Kristukseen, puuttuvat Hänen ansionsa syntisen yltä. Siitä lähin Henki on pelottavalla tavalla Pyhä ja tuomioksi läsnä kastetun elämässä, niin kuin Hän yhdessä Isän ja Pojan kanssa läpäisee koko todellisuuden ja kaikki ihmiset, pitää heitä hengissä, mutta lopulta heidät tuomitsee.
Kasteen liitosta ei silloin jää ihmiseen kuin muisto jäljelle. Tosin kastettu ei koskaan saa kasteensa muistoa itsestään pois. Se polttaa häntä helvetissäkin kuin poltinrauta ihossa. Mutta pysyvää liittoa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä ei kasteen polttomerkki pidä koossa.
Kasteen liiton pitää koossa yksin itse persoonallinen, yhdistävä jumalallinen Rakkaus, Pyhä Henki. Epäusko ajaa Hänet pois. Siispä epäusko tuhoaa myös Kasteen liiton. Epäuskoinen kastettu on vain ulkonaisesti kirkon jäsen. Varsinaisessa mielessä hän ei enää kuulu Kristuksen hengelliseen ruumiiseen. Hän on yhtä kadotettu syntinen kuin kastamaton pakana - ellei vieläkin kovemman tuomion alainen (vrt. Matt. 12:43-45).
5. Jumala on liitossaan uskollinen
On kuitenkin hyvä huomata, että kastetun uskon tai epäuskon, hänen sydämensä, tuntee viime kädessä vain Jumala. Kristuksen seurakunnassa on uskovien joukossa paljon teeskentelijöitä ja tekopyhiä, jotka eivät tässä ajassa koskaan paljastu. Me emme myöskään pysty päättelemään varmasti toinen toisemme käytöksestä, onko ennen niin palava uskova hylännyt ensimmäisen rakkautensa ja myynyt sielunsa maailmalle, jos meistä näyttää siltä. Ehkä olisi parasta aina ensin katsoa, onko itsellä asiat niin kunnossa, että aika, voimat ja taito riittävät toisten tarkkailuun, ja lopullinen tuomio jää joka tapauksessa Jumalalle. Rakkaus peittää myös paljon lähimmäisen puutteita ja näkee mieluummin hyvää kuin pahaa uskonystävässä. On silti oikein, että pelkäämme epäuskoa paitsi itsessämme, myös niiden lähimmäisten kohdalla, joita on annettu vastuullemme. Avainten valta sitoa sanalla on annettu erityisesti saarnaviralle, mutta kaikkien kristittyjen tehtävä on rakkaudessa varoittaa veljeä ja sisarta synnistä ja epäuskosta.
Avainten vallalla sitominen on kuitenkin aina ehdollista. Sitova sana lakkaa olemasta sillä hetkellä voimassa, kun epäuskoinen kääntyy väärältä tieltään. Silloin olemme tekemisissä kaikkivaltiaan ja kaikkivoivan Jumalan ja kasteen liiton paradoksaalin luonteen kanssa. Vaikka ihminen epäuskon tähden menettää kokonaan kasteen armon, Jumalan puolelta liitto todella pysyy voimassa. Parannuksessa siihen voi aina palata.
Toinen on ihmisen näkökulma, toinen Jumalan, toinen on ihmisen kokemus, toinen on Jumalan pysyvä rakkaus ja valta. Silti ne kuuluvat yhteen - Kristuksessa, joka on Jumala ja ihminen, armonvälineissä, joissa Hän on läsnä, uskossa, joka liittää yhteen syntisen ja syntisen Pelastajan.
Niinpä ei ole mitään syytä asettaa vastakkain kahta tunnettua näkökulmaa samaan todellisuuteen, kuten valitettavan usein tapahtuu. Yhtäällä on uudestisyntyminen, joka tapahtuu kasteessa, on pysyvä kasteen liitto. Toisaalla on monen yhtäpitävä kokemus: Oli aika, jolloin kastettu eli lapsen uskossa Jumalaan. Sitten tuli aika, jolloin kasteen liitto unohtui, Jumalaa ei muistettu tai Hänet kiellettiin sekä sanoin että töin. Kasteessa eläväksi tehty Jumalan lapsi kertakaikkiaan hengellisessä mielessä kuoli. Sitten Jumala puuttui peliin ja tarttui syntistä niskasta kiinni. Maailman lapsi tuli herätykseen, synnintuntoon, parannukseen. Hän uskoi syntinsä anteeksi Kristuksen tähden ja sai luvatun omantunnon rauhan ja ilon.
Synteihinsä kuollut syntyi silloin oman kokemuksensa mukaan uudesti. Hän heräsi hengellisestä kuolemasta Jumalan lapsen elämään. Tämä kokemus on niin todellinen sen kokeneelle, ettei sitä voi häneltä ottaa pois. Moni tuhlaajapoika ja -tyttö on kertakaikkisella kääntymyksellä palannut maailman turuilta Isän kotiin. Isä juoksi iloiten vastaan, kun kuollut heräsi henkiin, ja sulki hänet syliinsä..
Kuinka tämän kokemuksen perustella käy kasteen liiton? Senhän piti oleman lapsena kastetun kohdalla Jumalan puolelta voimassa samaan aikaan, kun me olimme ensin kokonaan kuolleita ja sitten jälleen heräsimme henkiin? Erityisen vaikea tämä kysymys on, jos luterilaisina uskomme ettei kasteen liitto ei ole mikään ulkonainen sopimus eikä pelkkä merkki, vaan kristityn elävää yhteyttä Kristukseen Pyhässä Hengessä.
Toinen on ihmisen ymmärrys, toinen Jumalan viisaus ja rakkaus. Katsokaamme siis itsestämme ja omista kokemuksistamme Jumalaan, tutkikaamme ongelmaamme Hänen näkökulmastaan. Jumalan näkökulma on meidän ihmiskeskeisessä teologiassamme viimeisten parinsadan vuoden ajan liian usein unohdettu - eikä se ole suinkaan vain liberaaliteologian puute, vaan se koskee yhtä lailla pietismiä, niin vanhempaa kuin uuttakin.
Jumalan ja Hänen illmoituksestaan käsin katsoen kasteen liitto pysyy Hänen puoleltaan voimassa niiden kohdalla, jotka ennen kuolemaansa kääntyvät parannuksessa Hänen puoleensa. Ymmärtääksemme, mistä on kysymys, meidän on tarkasteltava, mitä kerran kastetun ja sitten langenneen maailman lapsen uskoontulossa itse asiassa tapahtuu. Käsitettä “henkilökohtainen ratkaisu” Uusi testamentti ei tunne ollenkaan. Sitäkin selvemmin se puhuu kääntymyksestä ja parannuksesta: “Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”, kehotti ja kehottaa yhä Hän, joka puhuu “niin kuin se, jolla valta on” (Mark 1:15, 22). Mutta mitä parannus oikein on?
Parannus on sitä, että syntinen tunnustaa syntinsä ja epäuskonsa ja jättää koko turhaan eletyn elämänsä, syntinsä, epätoivonsa, pelkonsa, turvattomuutensa, ihan kaiken joko sydämessään hiljaa Jumalalle tai ääneen vaikkapa kristisisarelle tai rippi-isälle. Hän uskoo evankeliumin sanan tai armon vakuutuksen perusteella kaikki syntinsä ja tuhlatut vuotensa anteeksiannetuiksi, tai ne peräti julistetaan hänelle Jumalan omana sanana kertakaikkisesti pois pyyhityiksi. Alttarin sakramentissa hän tulee ruumiineenkin osalliseksi siitä pyhyydestä, joka Kristuksen ruumiissa ja -veressä peittää hänen pahuutensa.
Kokemuksesta tiedämme, etteivät kerran tunnustetut ja anteeksisaadut synnit kuitenkaan kokonaan häviä meidän mielestämme, ja vaikka meitä eivät tietyt pahat teot olisi Jumalan luo tuoneetkaan, meillä ovat aina muistossa ne tyhjät ja turhat vuodet, jotka elimme ilman Jumalaa. Ne nousevat sieltä synteineen uhkaamaan säännöllisen epäsäännöllisesti tekijäänsä. Lisäksi niitä tulee joka hetki lisää tuntoa rasittamaan. On sen tähden alituisesti paettava Jumalan ehdottoman armon turviin.
Keskellä jokapäiväisen parannuksen taisteluakin säilyy silti mielessämme elävänä muisto ajasta, jolloin emme kerta kaikkiaan olleet Jumalan lapsia, ajasta, jolloin emme olleet siinä Kasteen liitossa, johon meidät lapsena otettiin. Yhtä elävästi muistamme ajan, jolloin kaikki muuttui ja alkoi se aika, jota nyt elämme. Kun tulimme uskoon, synnyimme uudelleen, ikäänkuin jo toisen kerran sen ensimmäisen kerran jälkeen, joka tapahtui Kasteessa.
Näin me koemme ja näin me kaiken muistamme. Mutta mitä vastaa Jumala, kun me tässä ajassa tai Viimeisellä tuomiolla menemme Jumalan luo oman elämämme kanssa, kerromme siitä ja valitamme Hänelle: "Kasteessa Sinä tosin suuressa armossasi synnytit minut Henkesi kautta uudesti. Nyt tulen eteesi uskossa Vapahtajaani Kristukseen. Mutta siinä välissä oli se aika, kun kuolleena kuljin maailman teitä vailla uskoa ja vailla elämää Kristuksessa"?
Mitä Jumala vastaa tähän valitukseemme, joka tahraa sen ilon, jonka Jumala on lapsilleen varannut? Eihän ole hauskaa muistella oman elämänsä mennyttä turmelusta eikä turhuutta. Mutta mitä Jumala meille sanookaan:
"Mikä ihmeen aika? Mistä oikein puhut, lapseni?” Hän kysyy. "En näe edessäni ketään muuta kuin oman rakkaan lapseni. Synnytin hänet kerran uudesti Pyhässä Kasteessa. Nyt hän ilmestyy eteeni samassa puvussa, johon hänet silloin Hengessä puetin, minun oman Poikani vanhurskauden vaatteessa. Mistä ajasta maailmassa, kenestä tuhlaajapojasta oikein minulle yrität kertoa?"
Me ihmiset olemme sidotut aikaan ja paikkaan. Ne pitävät meitä orjinaan, ne pitävät meitä pilkkanaan. Meille on aina olemassa mennyt, nykyinen ja tuleva. Ne seuraavat toisiaan, eikä mikään niistä siirrä toistansa syrjään. Mennyt on mennyttä ja sellaisena olemassa, vaikka kymmenen kertaa siitä ripittäytyisimme.
Jumala sen sijaan on ajan ja paikan rajoitusten ulottumattomissa. Ne ovat vahaa Hänen käsissään. Hän voi Sanallaan kutsua olemaan sen, mikä meille on olematonta, ja Hän voi Sanallaan hävittää sen, mikä meille on totisinta totta.
Kun me saamme Jumalalta syntimme Kristuksen tähden anteeksi, ne lakkaavat Hänen edessään olemasta. Niitä ei ole sen jälkeen missään, ei kerta kaikkiaan missään. Sen tähden Jumalan edessä kaikki se surkeus, jota itse suremme kasteen ja kääntymyksen välillä, kaikki se epäusko ja epätoivo, kaikki se siivottomuus ja synti, josta Hän meidät parannuksen kautta nosti pois, kaikki se on hävitetty. Sitä ei Hänelle enää ole, sillä Jumalalle ei ole olemassa aikaa elämässämme ensimmäisen uudestisyntymisen jälkeen ja ennen kääntymystämme.
Meidän surkea aikamme maailmassa tuhlaajapoikana tai -tyttärenä on syntien anteeksiantamisessa kokonaan pyyhitty pois Jumalan "tiedostoista". Kuvittelepa, että olet uudella tietokoneellasi kirjoittanut koko aamupäivän suurenmoista saarnaa tai hengellistä puhetta! Se on jo melkein valmis. Venyttelet tyytyväisenä. Sitten jostakin kummasta päähäsi pälkähtää kokeilla jotakin ennenkuulumatonta kirjainyhdistelmää koskettimistolla. Painat paria nappulaa - ja puh! Koko saarna häviää. Se on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Sitä ei löydy mistään, sitä ei ole yhtään missään, vaikka kuinka haet, kaikista tiedostoista ja vähän muualtakin.
Juuri kun olet heittämäisilläsi kalliin koneen nurkkaan ja luopumassa kutsumuksestasi, tulee joku selkäsi taakse, kysyy ystävällisesti, hukkasitko hyvän saarnasi, kurkottaa olkasi yli ja painaa yhtä nappulaa. Ja katso: Siinä se saarna taas on, ihan niinkuin ennenkin. Mitään ei ole mennyt hukkaan. Kaikki on tallessa. On kuin se ei koskaan olisi poissa ollutkaan, vaan aina koneesi kuvaruudulla.
Meille kasteen liiton rikkoontuminen, hengellinen kuolema ja uudelleen Jumalan lapseksi syntyminen kääntymyksessä ovat totista totta, ja sitä totisempaa, mitä ankarampi on ollut muutos synnin unesta armon omistamiseen. Jumala ei kuitenkaan ole sidottu inhimilliseen prosessuaaliseen ajatteluun. Meidän ajallisuutemme alla kulkee Kasteen liiton ajattomuus, niin kuin Kristuksen ajallisen ja paikallisen sovituksen työn hedelmät ulottuvat Golgatan mäeltä ja kahdentuhannen vuoden takaa meihin ja takaisin päin aina Adamiin ja Eevaan asti ja niin kuin matemaattisen pisteen kaltainen vanhurskauttava yhdistyminen uskossa Kristukseen synnyttää ajassa ja paikassa ilmenevää pyhitystä.
Kasteen liitto meni meidän puoleltamme rikki, kun käännyimme Kristuksen rakkaudesta maailmaan. Jos emme olisi siihen koskaan palanneet, emme voisi vedota siihen myöskään Viimeisellä tuomiolla, koska sitä ei silloin olisi. Kun kuitenkin palasimme rikkoontuneeseen liittoomme, se olikin Jumalan ajattomuudessa ollut aina voimassa.
Kasteen ajattomuudessa on ilmeisesti ratkaisu myös siihen ongelmaan, kuinka usko ja kaste suhtautuvat toisiinsa, jos jo Sanan saarnan kautta uskoon tullut pakana kastetaan. Usko ja kaste ovat välttämättömiä pelastukselle. Tietoinen usko edustaa tässä tapauksessa ihmisen prosessuaalista kokemista, kaste Jumalan ajatonta armoa. Usko, joka syntyy ennen kastetta, on pelastavaa uskoa, koska siinä on Jumalan silmissä jo ennalta läsnä se, minkä kasteen sakramentti Hänen kertakaikkisena tekonaan tulee vaikuttamaan ja sinetöimään.
Kasteen armo ikään kuin vuotaa jo sen tulevasta sakramentaalisesta toteutumasta siihen hetkeen, jolloin Sanan vaikutuksesta usko syntyy pakanassa, niin kuin se vuotaa siitä eteenpäin ja vaikuttaa kastetun jokapäiväisen parannuksen kilvoituksessa. Kaste on kristityn kilvoitusta kantava turvallinen vesi, jonka päällä hän purjehtii yhdessä muun Jumalan seurakunnan kanssa. Se edustaa uskovan elämässä Jumalan pysyvää armoa ja rakkautta, Ristin uhria ja Ylösnousemuksen Voittoa, Jumalan suuria tekoja, jotka kulkevat kaiken ihmisessä tapahtuvan edellä, silloinkin, kun koettu usko syntyy ajallisesti ennen kasteen toimittamista.
Tärkeintä ei ole aikuisenkaan kohdalla, missä vaiheessa uskon prosessia kasteoppilas kastettiin, vaikka periaatteessa lapset pitää kastaa aivan pieninä, eikä katekumeeninkaan kastetta pidä loputtomiin siirtää eteenpäin. Tärkeintä on kuitenkin, että ihminen kastettiin. Kaste ja uudestisyntyminen kattavat ajattomana taivaana koko sen koettavan kehityksen, jota voidaan kuvata kutsumisen, kääntymyksen, parannuksen ja uskon käsitteillä.
Jos saamme Jumalan armosta elää uskossa, paistatella Hänen armonsa valossa, myös meidän, lapsena kastettujen silmissä usein nuoruuteen sijoittuva aika synnin poluilla alkaa armeliaasti hukkua kasteen veteen. Yhä kirkkaampana saa Kristuksen risti loistaa koko elämämme yllä. Voisi kai jopa kysyä, olimmeko todella vailla Kasteen armoa silloin, kun nuorena etsimme paikkaamme maailmassa välillä vähän tai pahastikin hölmöillen - vai lankesimmeko vain samalla tavoin, kuin me nyt, aikuisina uskovina usein lankeamme? Emmekö olekin usein tuomioissamme ankarampia nuoria kuin aikuisia kohtaan? Olimmeko silloin murrosikäisinä todella luopuneet Jumalasta, vai asuiko Kristus sittenkin, kaiken hämmennyksen, kaiken ulkonaisen kapinoinnin ja synnin keskellä meissä ja vaikutti Henkensä kautta herätystä lapsen luottamuksesta aikuisen uskoon niiden vaiheiden kautta, jotka jossakin muodossa ovat aikuistumisen välttämättömiä ehtoja tässä synnin maailmassa?
Jos saamme elää uskossa, armon lämpimässä paisteessa, me yhä vähemmän kiinnostumme siitä, kuinka kaikki loppujen lopuksi kävi, mitä minussa tapahtui ja mikä minkäkin vaiheen nimi ja merkitys oli. Ei se tarkoita synnin silittelyä eikä epätoivomme mitätöimistä. Laki on lakia ja aito kokemus aitoa kokemusta. Antinomismi on selvimpiä Kasteen armon menettämisen merkkejä, eikä usko ole vain järjen päätelmiä eikä soteriologista laskuoppia.
Laki on kuitenkin Kristuksessa täytetty ja synti on sovitettu, ja kasteen armo kulkee kaiken kokemuksen edellä. Me katsomme siis mieluummin Kristukseen kuin itseemme, me kiitämme Häntä pelastuksestamme, emme itseämme emmekä omia tekojamme, kilvoitustamme emmekä päätöksiämme. Me katsomme synnin surussa ja syyllisyydessä Ristille ja pidämme lujasti kiinni lupauksen Sanasta, ettei Herra heitä työtään kesken, että saamme kasteen armossa elää ja tehdä työtä ja että lopulta pääsemme sinne, missä ei ole kilvoituksen vaivaa, ei armon ikävää eikä synnin uhkaa, vaan pelkkää kiitosta ja iloa.
1 Vrt. Vaahtoranta, Martti: Restauratio imginis divinae. Die Vereinigung von Gott und Mensch, ihre Voraussetzungen und Implikationen bei Johann Gerhard. Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft, 41. Helsinki 1998.
2 Ks. Baur, Jörg: Johann Gerhard. - Gestalten der Kirchengeschichte. Bd.7. Orthodoxie und Pietismus. Hrsg. von Martin Greschat. Stuttgart 1982, 100.