Onko kirkko tekopyhä ja uskonnollisesti ahdasmielinen? Toitottaako se jatkuvasti, kuinka syntisiä kaikki ovat?
Kun lukee tulkintoja kirkollisesta
todellisuudesta kirkollisesta lehdistöstä, tulee toistuvasti vaikutelma, että kirkon ongelmana ovat tekopyhyys, uskonnollinen ahdasmielisyys ja syntiin keskittyminen. Lehtijuttujen esiymmärryksenä on syvä kokemus siitä, että etenkin liiallinen ja yksilöä alistava syntipuhe olisi kirkon yksi
perusongelma. Syntipuhetta pitäisi vähentää, ihmisten välistä rakkautta
ja armollisuutta korostaa ja ennen kaikkea toteuttaa.
Ainakin 60-luvulla syntyneen ja melkein kirkon ulkopuolella kasvaneen
kokemus on ihan päinvastainen. Syntipuhetta nimenomaan kartetaan. Olen
tullut pohtineeksi asiaa useinkin sillä oletuksella, että lapsuuden ja
nuoruuden positioni ei ole poikkeuksellinen vaan poikkeuksellista on
elämä aktiivikristillisyyden sisäpuolella. Voin siis toki kuvitella,
että joissain koko kirkon ja kansalaisten omakohtaisen
uskontokokemuksen kannalta marginaalisissa liikkeissä on voinut olla
parina viime vuosikymmenenäkin paljonkin yksilöä alistavaa syntipuhetta
(ts. huonoa syntiteologiaa).
Mutta mikä voisi selittää sen, että kirkollisesta mediasta voi
jatkuvasti saada sen kuvan, että synnin korostaminen olisi nykyisin
paheksuttavan yleistä koko kirkossa?
Uskojarukous.net julkaisee nimimerkki Kirkonrotan kirjoituksen aiheesta.
Helsingin Sanomat julkaisi 9.9.2008 Matti Virtasen esittelyn Suurten ikäluokkien kaltaisia massasukupolvia ei Suomessa enää ole kirjasta Semi Purhonen, Tommi Hoikkala, J.P.Roos (toim.): Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina. (Gaudeamus).
Siinä eräs haastateltava kuvaa lapsuutensa henkistä ilmapiiriä seuraavalla tavalla:
"Ensiksikin kysymys oli
sodan yhä jatkuvasta läsnäolosta ja siihen liittyvästä voimakkaasta
ryssävihasta, toiseksi porvarillisesta tekopyhyydestä ja kolmanneksi uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, sen toitottamisesta, kuinka syntisiä kaikki ovat."
Mielestäni selitys on tuossa lainauksen lihavoidussa kohdassa.
Kirkollista mediavaltaa käyttävät 60-lukulaiset ja heidän henkiset
perillisensä. Ja 60-lukulaisuus on yhden tai kaksi askelta jäljessä
eikä pysty omista lähtökohdistaan kuvaamaan kirkollista todellisuutta
kontekstuaalisesti vaan projisoi sotien jälkeisen maailman
aktiivikristillisyyden piirteet nykyaikaan.
Kun kirkkoa esitellään tuosta lähtökohdasta käsin syntyy omituista
viestintää: kirkko kuvataan yksilöä alistavaksi armottomaksi
syntilaitokseksi, joka pitäisi uudistaa 60-lukulaisten ihanteiden
mukaiseksi, viimeinkin. Kirkosta vieraantuneelle vastaanottajalle
jäänee käteen väite: yksilöä alistava syntikäsitys hallitsee yhä
nykykirkkoa ja nykypapiston toimintaa. Sinne ei ole syytä mennä ennen
kuin se on uudistunut, viimeinkin.
Mutta onko tuo kuva tosi? Toitottaako nykykirkko ja nykypapisto,
jonka napahahmoina ovat nyt juuri 60-lukulaiset itse, kaikkien
syntisyyttä yksilöä alistavalla tavalla? Eikö todellisuus ole melkein
päinvastainen?
Nähdäkseni puhetta synnistä varotaan jopa niin paljon, että kirkon
reunamilla elävällä kuulijalla on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mitä
synnin käsite ylipäänsä voisi tarkoittaa, minkä seurauksena myös armo
syntien anteeksi antamisena jää käsittämättömäksi.
Ja eikö nykypappi lähesty ihmistä pikemminkin hiukan
anteekstipyydellen ja "häntää heilutellen": "minä olen jotain muuta
kuin ne Sinun mielikuvasi ankarasta auktoriteettista, jonka pelkän
läsnäolon pitäisi tuottaa Sinulle epämääräinen paha olo oman huonoutesi
vuoksi"?
Omaa huonoutta, heikkoutta ja vajavuutta kyllä korostetaan, mutta
sen funktiona on huonoustasa-arvo: emme voi sanoa mitään pahaksi, koska
olemme itsekin pahaa tehneet. (Teologisesti tulos on antinomismia, joka
on pohjimmiltaan vain yksi legalismin muoto.)
Tätä ihmiskeskeistä painotusta olen kutsunut pietismin
tragediaksi, joka on läsnä myös 60-lukulaisessa uskonnon tulkinnassa,
aivan sen perustassa - olipa kyse "konservatiiveista" tai
"liberaaleista". Ts. syntitoitotus on mennyt kyllä perille, mutta
siihen on haettu vastausta mallissa, jossa synti ja koko uskonto
määritellään ihmisestä ja ihmisten välisestä vertailusta käsin. Samalla
tavalla ymmärretään uskon sisältö, oppi: se on individualistista salattua viisautta, jonka sisällön arviointi on yksilön persoonan alistamista. Voiko tuolle perustalle rakentaa kaivattua yhteisöllisyyttäkään?
Mikä voisi oikaista probleemin? Yksiselitteisesti hyvä syntiopetus,
joka kiinnittyy konkreettiseen elämään. Sen edellytyksenä on rakkauden
ihanteen kontekstuaalinen kuvaus. Pitää siis olla jonkin moraalinen
ihanne, joka pitää pystyä tietämään ja sanoittamaankin. Pitää pystyä ja
uskaltaa olla oikeassa edes joillain reunaehdoilla.
Arkielämästä voi päätellä, että ihmisten perusmoraali on jossain
määrin rakkauden suuntainen. Ihmiset tietävät paljon siitä, mitä
elämään ja hyvinvointiin tarvitaan. Ihmiset paheksuvat
rakkaudettomuutta, epäoikeudenmukaisuutta yms. ihan tavallisissa arjen
tilanteissa.
Mutta onko heillä eväitä nähdä, että juuri niistä samoista
rakkauden toteuttamisen ongelmista kirkko opettaa syntiopissaan? Onko
heillä välineitä jäsentää arjen problematiikkaa kristilliseen uskoon?
Ilmeisesti ei ole, kun asia näyttää olevan ongelma myös kirkollisessa
mediassa, jatkuvasti.
Lieneekin triviaalia, että nykyinen syntipuheen karttaminen (tai
vääristyminen) menneisyyden huonon syntiopetuksen vuoksi on väärä
ratkaisu. Syntipuheen karttaminen perustuu edelleen samaan väärään
syntiopetukseen kuin yksilöitä alistanut syntipuhe. Tuloksena on oireen
hoitaminen, joka ylläpitää ja edistää sairautta.
Syntipuheen karttamisessa onkin suorastaan loogisesti
sisäänrakennettuna synnin kriteeristä vaikeneminen. Kun synnin kriteeri
on rakkaus ja rakkaudesta puhuminen paljastaa aina rakkaudettomuuden,
on syntiprobleemin ytimessä rakkaudesta puhumisen probleemi.
Voidaanko kirkossa puhua rakkaudesta tavalla, joka ylittää ihmisten
vertailuun perustuvan perinteen? Voidaanko kirkossa puhua rakkaudesta
yli sen, mihin itse kyetään? Vai ohjaako se, mihin itse kyetään, myös
rakkauspuheen sisältöä? Sitovatko ihmisten syntisyys ja syntisten
keskinänen lojaalisuus kirkon rakkauden ihanteiden julistuksen ihmisen
kykyihin toteuttaa rakkautta ja sen kääntöpuolena syntijulistuksen
synnintunnon välttämiseen ja traagisena lopputuloksena armojulistuksen
keskinäiseksi lojaalisuudeksi, jossa synnin ongelmaa ei ole lupa
kohdata, koska on armollista, ettei aiheuteta psyykkistä kipua?
Jos näin on, niin syntipuheen varomisen ydin on siinä, että puhujan
syntisyys määrää sen, mitä rakkaudesta voidaan puhua: puhua voi vain
rakkauden ihanteista, jotka puhuja itse täyttää tai uskoo täyttävänsä
ilman ihanteen ja todellisuuden välistä psyykkistä kipua aiheuttavaa
ristiriitaa.