Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei ole yhtäkään artiklaa, jossa uskovien yleistä pappeutta suoraan käsiteltäisiin. Tämän valossa vaikuttaakin hieman erikoiselta ajatukselle myöhemmin annettu painoarvo. Aatehistoriallisesti uskovien yleinen pappeus sai todella tuulta siipiensä alle vasta 1675 Philipp Spenerin laatiessa esipuhetta Johannes Arndtin saarnakokoelmaan. Uskovien yleinen pappeus onkin myöhemmin kulkenut käsi kädessä pietismin kanssa. Löysikö Spener unohduksiin painuneen luterilaisuuden helmen, vai onko kyse väärintulkinnasta? Miten nykyinen käsitys uskovien yleisestä pappeudesta suhteutuu Lutherin omaan käsitykseen? Tässä artikkelissa käsitellään tiiviissä muodossa Lutherin näkemys ja reflektoidaan sitä nykypäivän tilanteeseen.

Eksegeettinen prolegomena

 Käsitys uskovien yleisestä pappeudesta pohjaa kaikkein vahvimmin tekstikatkelmaan 1. Piet. 2: 5, 8-9.

Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. […] Mutta te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja", joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen "ette olleet kansa", mutta nyt olette "Jumalan kansa", jotka ennen "ette olleet armahdetut", mutta nyt "olette armahdetut."

 Teksti on selvästi jollain tasolla myös viittaus 2. Moos. 19: 5-6: Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni, niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani.

 Tässä ei ole tarkoituksenmukaista tehdä täydellistä eksegeettistä analyysiä käsitellystä kohdasta, mutta muutama maininta on hyödyllistä tehdä. Ensinnäkin, yleisestä pappeudesta puhuttaessa korostetaan usein sitä kuinka vanhassa testamentissa ei ollut yleistä pappeutta, mutta uudessa liitossa kaikki on muuttunut. Vaikka näin toki osin onkin (kulttipappeus on lopetettu), Siinai-vuorella annettu lupaus israelilaisille osoittaa että jo vanhassa testamentissa oli käsitys Herran seurakunnasta ”pappisvaltakuntana”. Siten uuden ja vanhan testamentin välillä ei ehkä olekaan niin täydellistä eroa kuin usein luullaan.

 Epistolateksti 1. Piet. 2 liittyy osaksi laajempaa kehottavaa opetusta joka alkaa jo 1:13. Se ei ole seurakunnan sisäistä järjestystä saatikka virkateologiaa käsittelevä teksti, vaan polttopiste on elämisestä kristittynä joka on kutsuttu ”pimeydestä ihmeelliseen valoon”. Jakson tarkoitus on alleviivata synnillisen maailman ja hengellisen elämän eroa. Kristittyjen rooli pyhänä papistona on siten pareneettinen: meidän tulee elää Jumalan tahdon, ei tämän maailman mukaan.

 Kielellisesti voi kiinnittää huomiota muutamaan kohtaan. Ensinnä, οἰκοδομεῖσθε (oikodomeisthe; rakentukaa) on passiivin indikatiivi, ilmentäen että kyse ei ole käskystä jonka kuulijat itse toteuttaisivat itselleen. Siten parempi suomennos olisi oikeastaan ”te rakennutte” tai jopa – jos kömpelö kieli sallitaan: ”teidät rakennetaan”. Yleisestä pappeudesta ja seurakunta-aktiivisuudesta voi usein muodostua sellainen käsitys, että ihmisten pitää itse ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa rakentua. Pietari ei kuitenkaan käske tällaista – hän vain toteaa, että me rakennumme.

 Toisekseen, sana ἱεράτευμα (hierateyma; papisto) ei tarkoita samaa kuin “papit” (kuten: ”monta pappia”), vaan kyse on kollektiivisesta sanasta – papisto. Merkitysero on ehkä suunnilleen sama kuin sanoilla virka – virasto. Kollektiivi ”papisto” ei ole pelkästään kasa yksittäisiä pappeja. Varsinaisesti siis Pietari ei sano: ”te olette kaikki pappeja itse itsessänne, yksilöinä” vaan hän sanoo ”yhdessä te olette papisto”.

Kastettujen pappeus vastalauseena hengellisen ja maallisen säädyn erottamiselle

 Lutherilta löytyvä aineisto puhuu usein ”säädystä”, ja sen vuoksi tämä termi tulee ymmärtää oikein. Lutherin kontekstissa sääty, Stand, ymmärrettiin poliittisen järjestelmän osana. Saksalaisessa keisarikunnassa oli kolme säätyä: keisarillinen aateli, kirkolliset ruhtinaat ja keisarikunnan vapaakaupungit. Näillä kolmella oli erityinen, määritelty asema keisarin edessä.

 Tässä kontekstissa kansa oli tottunut ajattelemaan, että kirkko myöskin koostui kahdesta säädystä: hengellisestä ja maallisesta. Koska terminologiassa ”säätyyn” liittyi käsitys voimasta, vallasta ja laillisesta statuksesta, oli syntynyt tilanne jossa oletettiin ”kirkollisella säädyllä” olevan jollain tapaa erilainen asema Jumalan silmissä kuin muilla. Tästä johtuen kirkolliset vallanpitäjät olivat käytännössä koskemattomia, (julkisen) kritiikin yläpuolella.

Kesäkuussa 1520 Paavi julkaisi bullan Exurge Domine, jossa Lutherille annettiin 60 päivää aikaa peruuttaa kritiikkinsä. Tottelemattomuus merkitsisi kirkonkiroukseen joutumista – mikä tuohon aikaan ei ollut pelkästään hengellinen rangaistus vaan myöskin piti sisällään maallisten vallanpitäjien uhan.  

Tästä johtuen ei ollut pelkästään teologisesti oikein, vaan myös poliittisesti välttämätöntä osoittaa kaksisäätyopin virheellisyys. Luther oli ilmaissut papistoon (hänen aikansa ymmärryksen mukaisesti tarkoittaen maallikoista erotettua, pyhitettyä uhripappeutta) liittyvät epäilyksensä jo yksityiskirjeessä Spalatinille vuonna 1519, mutta varsinainen väittely alkoi vasta elokuussa 1520 julkaistun ”Saksan kansan kristilliselle aatelille” ja sitä lokakuussa seuranneen ”Kirkon Baabelin vankeudesta” –traktaattien myötä. Nämä herättivät vastustusta ja Luther joutui kiivaaseen debattiin Jerome Emserin kanssa, tuottaen neljä poleemista vastakirjoitusta ”Leipzigin vuohelle” 1521.

 Näissä teksteissä Luther hyökkää kolmea uskomusta, tai ”muuria” vastaan, joiden takana Paavilaisuus kykeni pysyttelemään koskemattomana. Näistä ensimmäinen, maallisen ja hengellisen suhde, on aiheemme kannalta tärkein.

 Paavilaisten valtapyyteet perustuivat jaottelulle hengellisen ja maallisen säädyn välillä. Tällaista erottelua ei suinkaan saisi tehdä, Luther vaati. Argumentoiden 1. Kor. 12 käsin, Luther väitti kaikkien kristittyjen olevan yksi ruumis, eikä siinä sen vuoksi voi olla sellaista jaottelua säätyihin, mitä paavilaiset vaativat. ”Kaikki kristityt ovat todellisesti hengellistä säätyä, ja heidän välillään ei ole muuta eroa kuin virka.” (AE 44:127) Tämä perustuu siihen, että kaikki kristityt ovat pappeja. ”Olemme kaikki vihittyjä pappeja kasteen kautta, kuten Pyhä Pietari sanoo 1. Piet. 2:9. Paavin tai piispan suorittama siunaus ei voisi tehdä kenestäkään pappia, ja ellei meillä olisi sitä korkeampaa pyhitystä, ei kukaan voisi ikinä toimittaa messua, saarnata tai julistaa synninpäästöä.” (Ibid.)

 Tässä katkelmassa, kuten muissakin (AE 44:129; 36:112), Luther sitoo kristillisen pappeuden tiiviisti kasteen sakramenttiin. Vaikkei 1. Piet. 2 suoraan sanokaan mitään kasteesta, Luther liittää nämä kaksi yhteen. Vanhatestamentillisten pappien vihkiminen on uudessa liitossa korvattu kasteella. Siten olisi korrektimpaa puhua kastettujen pappeudesta pelkän ”uskovien pappeuden” sijaan – vastoin nykyluterilaisuuden terminologiaa.

 Ensimmäisen Pietarin kirjeen lisäksi Luther viittaa Ilm. 5: 9-10 ”olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi” ja 20:6 ”he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.”

 Tämän lisäksi Luther käyttää perusteenaan kaikkien kristittyjen pappeudelle Uuden testamentin tapaa puhua uhreista. Koska meidät on kutsuttu antamaan koko elämämme eläväksi uhriksi Jumalalle, meidän on siten oltava pappeja – sillä uhraaminen on jotain jonka ainoastaan papit tekevät. (AE 36: 145; AE 39: 235)

 Viimeiseksi, yleiseen järkeen perustuvana argumenttina, Luther muistuttaa siitä kuinka hätätilanteessa kuka tahansa kristitty voi kastaa tai julistaa synninpäästön. Hän käyttää kuvitteellista esimerkkiä erämaahan jääneistä kristityistä. Sellaisessa tilanteessa kelle tahansa heistä voidaan uskoa tarpeellinen saarnaaminen, messun viettäminen, synneistä päästäminen ja kastaminen. Näin ei voisi olla, ellemme kaikki olisi pappeja. (AE 44:128) Käyttämällä tällaista esimerkkiä, Luther implisiittisesti viittaa kanoniseen lakiin, jossa mainitaan samanlainen esimerkki Augustinukselta – esimerkki, jossa tavallinen kristitty kastaa kasteoppilaan, ja tämän jälkeen saa tältä synninpäästön.

 Näiden argumenttien päämäärä on selvä. Lutherin tarkoituksena on purkaa kristittyjen erotteleminen hengelliseen ja maalliseen säätyyn. Luther ei kiistakirjoituksissaan koita piilotella miksi tämä päämäärä on hänelle tärkeä – kaksisäätyoppi oli tehnyt kirkkoruhtinaat immuuneiksi maallisille vallanpitäjille. Kun tämä saadaan romautettua, kristikansa on vapaa paavin tyranniasta. ”He ovat siinä määrin pelotelleet kuninkaat ja ruhtinaat tällä tekniikallaan, että nämä uskovat olevan loukkaus Jumalaa kohtaan, mikäli kieltäytyy olemasta kuuliainen Roomalaisille näiden roistomaisissa petoksissa.” (AE 44:127) Ja: ”Koska maallista valtaa käyttävät on kastettu samalla kasteella, heillä on sama usko ja sama evankeliumi kuin meillä muillakin, on meidän myönnettävä että he ovat pappeja ja piispoja ja meidän tulee tunnustaa heidän virkansa sellaiseksi jolla on oikea ja hyödyllinen sijansa kristiyhteisössä.” (AE 44:129) Siten, koska Jumalan edessä ei ole eroa maallikoiden ja pappien välillä, kansa on vapaa toimimaan Jumalan sanan mukaisesti ilman hengellistä pelkoa kirkollisia vallanpitäjiä kohtaan.

Kastettujen pappeuden ja pastorinviran suhde

 Pohtiessamme Lutherin näkemyksen merkitystä seurakuntaelämässämme, joudumme väistämättä myös pohtimaan pastorinviran suhdetta tähän kaikkien kastettujen pappeuteen. Tässä jo pelkkä terminologia tuottaa ensimmäisen ongelman. ”Pappi” voidaan ymmärtää näet kolmessa merkityksessä: joko uhripappina Leeviläisten tapaan, kristillisen seurakunnan pastorina, tai kenä tahansa kristittynä (1. Piet 2 mukaisesti). Suomeksihan sanaa ”pappi” käytetään sekä papeista että pastoreista. Siksi jos sanomme hyvin luterilaisittain: ”Kaikki kristityt ovat pappeja”, voidaan tämä ymmärtää merkityksessä ”kaikki kristityt ovat pastoreita”, siten häivyttäen koko pastorinviran.

 Tällainen anti-klerikaalinen (papinviran merkitystä väheksyvä) tulkinta ei ole mikään uusi juttu. Lutheria syytettiin siitä, että hän sotki tai kokonaan poisti erotuksen pastoreiden ja maallikoiden välillä kaikkien kastettujen pappeuden myötä. Näin ei kuitenkaan ollut, Lutherin kirjoitusten tarkoituksena ei ollut käsitellä pastorien ja maallikoiden suhdetta. Selventääkseen tätä, hän kirjoittaa: ”Pietari puhuu sisäisestä, hengellisestä pappeudesta. Totisesti, menen pitemmälle ja sanon: hän ei sano yhtäkään sanaa vihitystä papistosta…Joka sovittaa Pietarin sanat konsekroituihin pappeihin ei säilytä niitä oikein. Hän on väärässä ja kaikki mitä hän tekee, on arvotonta.” (AE 39: 152)

 Lutherin kontekstissa tämä selvennys oli tarpeen jotta voitiin osoittaa Roomalaisille kriitikoille, ettei heidän tapansa käyttää 1. Piet 2:ta voinut tukea erityisen hengellisen säädyn olemassaoloa. Sama väite toimii kuitenkin myös toisinpäin, kun sovitamme sen koskemaan kysymystä pastorinviran ja kastettujen pappeuden suhteesta. 1. Piet 2 kohteena ei ole pastorinvirka, eikä Lutherkaan käsittele sitä saati hyökkää sitä vastaan. ”En kirjoituksissani ole halunnut muuta kuin että kaikkien kristittyjen tulisi olla pappeja; mutta ei kaikkien tule olla piispojen siunaamia, ei kaikkien tule saarnata, toimittaa messua ja hoitaa papillista virkaa ellei heitä siihen ole osoitettu ja kutsuttu. Tämä oli minun tarkoitukseni.” (AE 39: 233)

 Vaikuttaa siltä, että jo aivan varhaisimmissa kirjoituksissaan kristittyjen pappeudesta, Luther oli tietoinen väärinymmärryksen mahdollisuudesta. Siksi, väitettyään että kaikki kastetut ovat pappeja, hän lähes aina lisää hyvin selvästi, että tämän lisäksi on silti oltava myös erityinen seurakunnallinen virka. Tätä taipumusta ei voi olla huomaamatta, ja se on läsnä kaikissa hänen kiistakirjoituksissaan vuosina 1520 ja 1521. Jo ”Saksan kansan kristilliselle aatelille” –teoksessa, ennen kuin kriitikot alkoivat syyttää häntä antiklerikalismista, Luther tekee selvän erotuksen pastorinviran ja kristittyjen yhteisen pappeuden välille.

”Kaikki kristityt ovat hengellistä säätyä ja heidän välillään ei ole eroa paitsi viran suhteen.” (AE 44:127) ja ”Tästä seuraa, että ei ole todellista, perustavaa eroa maallikoiden ja pappien, ruhtinaiden ja piispojen, hengellisten ja maallisten välillä, paitsi virassa ja työssä – mutta ei statuksessa. He ovat kaikki hengellistä säätyä, kaikki todellisesti pappeja, piispoja ja paaveja. Mutta kaikilla ei ole samaa työtä tehtävänään.” (AE 44:129)

 Tämä erottelu on tärkeää ylläpitää, ei niinkään kaikkien kristittyjen pappeudesta huolimatta, vaan juuri sen tähden. Koska meistä on kaikista tullut pappeja kasteessamme, ei välillämme ole mitään eroa asemassa tai arvossa. Siten kukaan ei itse itsessään ole oikeutettu hallitsemaan muita opettamalla, saarnaamalla yms. Siten tehdä itse itsestään muiden opettaja, on koko yleisen pappeuden ajatuksen vastaista. Luther sanoo: ”Joka nousee kastevedestä, voi kerskua jo tulleensa vihityksi papiksi, piispaksi ja paaviksi, vaikka tietenkään ei ole oikein että kuka tahansa hoitaisi sellaista virkaa. Koska olemme kaikki samanarvoisia pappeja, kenenkään ei tule ottaa hoitaakseen sellaista, johon kaikilla on oikeus, ilman muiden hyväksyntää ja valintaa.” (AE 44: 129)

 Siten Lutherilla kaikkien kastettujen pappeus itse asiassa johtaa täysin päinvastaiseen käytäntöön kuin pietismissä ja modernissa evankelikalismissa. Pastorinviran ja pappeuden eroa alleviivataan lisää kamppailussa Emserin kanssa. Luther pohtii terminologiaa kirjoittaen:

”Kirjoitukset tekevät meistä kaikista samanarvoisia pappeja, kuten on sanottu, mutta kirkollista pappeutta, jonka me nykyään erotamme maallikoista koko maailmassa ja jotka yksin me kutsumme pappeudeksi, kutsutaan [kirjoituksissa] ”palvelutehtäväksi”, ”kaitsijanviraksi” ja ”vanhimmaksi”. Missään sitä ei kutsuta ”pappeudeksi” tai ”hengelliseksi”. […] Kirjoitukset kutsuvat hengellistä ja papillista säätyä palveluksi, huolenpidoksi, viraksi, vanhemmaksi, valvojaksi, vartijaksi, saarnavirkasi ja paimeneksi.” (AE 39: 154)

 Jälleen kerran, Lutherin argumentti tulee lukea molemmin päin. Roomalaisia vastaan hän osoittaa, että pastorinvirka ei ole pappeutta samassa merkityksessä kuin Raamattu puhuu kaikkien kristittyjen pappeudesta. Siten on virheellistä kutsua sitä ”pappeudeksi”, koska sellainen väheksyisi kaikkien kristittyjen asemaa pappeina. Kuitsenkin, sama erottelu voidaan ja tulee pitää mielessä myös silloin kun kaikkien kastettujen pappeus on vaarassa hävittää koko seurakunnallisen erityisen viran. Tarkka erotus pastorinviran ja kaikkien kastettujen pappeuden välillä johtaa siihen, että pelkästään huomaamalla meidän kaikkien olevan pappeja, ei vielä sano sanaakaan siitä, että kaikki olisivat myös pastoreita. Luther haluaa pitää tämän erottelun voimassa ja siksi, hämmennystä välttääkseen, hän esittää ettei kristillisiä saarnaajia tulisi kutsua ”papeiksi”.

 Myöhemmin tämä painotus voimistuu Lutherin joutuessa taistelemaan “nurkkasaarnaajia” vastaan jotka “hiippailevat ympäriinsä” opettamassa seurakuntalaisia vailla kutsua tai valtuutusta. Kommentaarissaan psalmiin 82 (1530) Luther tuomitsee tällaisen luvattoman saarnaamisen, ja selventää käsitystään niille jotka sen ovat väärinymmärtäneet.

”Jos tahdomme suorittaa ne tehtävät, jotka meille on annettu, on siinä tarpeeksi työtä. Näitä kutsumattomia saarnaajia ei yhtään auta, vaikka he sanovat kaikkien kristittyjen olevan pappeja. On totta, että kaikki kristityt ovat pappeja, mutta eivät kaikki ole pastoreita. Sillä ollakseen pastori, ei riitä että on kristitty ja pappi – täytyy myös olla uskottuna virka ja työkenttä. Tämä kutsu ja käsky tekee pastorin ja saarnaajan. Porvari (eli hyvätuloinen kaupunkilainen) tai maallikko voi olla toki oppinut mies; mutta ei hänestä sen perusteella vielä tule luennoitsijaa eikä hänellä ole oikeutta opettaa julkisesti koulussa tai ottaa hoitaakseen opetusvirka. Ei, ellei häntä siihen kutsuta.” (AE 13:65)

Ja kommentaarissa psalmiin 110 vuodelta 1535:

”Sillä vaikka me kaikki olemme pappeja, ei tämä tarkoita että kaikki voivat saarnata, opettaa ja hallita. Kansan parista pitää valita ja erottaa muutamat tähän tehtävään. Ja kellä on tällainen virka, ei ole pappi virkansa tähden, vaan hän on kaikkien muiden pappien palvelija.” (AE 13:332)

Ja lopulta, ”Kirkolliskokouksista ja kirkosta” vuodelta 1539, Luther mainitsee pastorien virkaan kutsumisen viidentenä todellisen kirkon tuntomerkkinä. ”On oltava piispoja, pastoreita ja saarnaajia” jotka hoitavat neljää ennen tätä mainittua merkkiä: sanaa, kastetta, alttarin sakramenttia ja avaintenvaltaa. Pastorinvirka ei ole pelkkä ihmissäädös, ja siinä toimiva ei toimita sitä inhimillisten syiden perusteella, vaan hän ”on siinä Kristuksen asetuksen perusteella”. (AE 41:154)

 Tarkoittaako tämä, että koko kastettujen pappeus on kuitenkin vailla käytännön merkitystä? Ei suinkaan. Vaikkei kukaan voikaan asettaa itseään muiden opettajaksi, Luther silti on sitä mieltä, että myös maallikoilla on ”oikeus ja velvollisuus” rukoilla, julistaa ja lohduttaa toinen toistaan.

Vaikuttaisi siltä, että avainkysymykset ovat 1) tapahtuuko tällainen julistaminen kristittyjen vai ei-kristittyjen parissa, ja 2) tapahtuuko se julkisesti vai yksityisesti. Ollessaan epäuskoisten parissa, jokainen kristitty on kutsuttu julistamaan evankeliumia. (AE 39:310) Ja myös uskovien parissa, on oikein käyttää Jumalan sanaa lähimmäisen parhaaksi. Tässä kuitenkin tulee mukaan kysymys julkisuudesta. Psalmin 110 kommentaarissa annettujen esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä, että Lutherille tämä lähimmäisten auttaminen sanalla on luonteeltaan nimenomaan yksityistä, kahden kristityn välistä kanssakäymistä.

”Jokaisella kristityllä on oikeus ja velvollisuus opettaa, ohjata, selventää, lohduttaa ja nuhdella lähimmäistään Jumalan sanalla joka tilanteessa ja tarpeen mukaan. Esimerkiksi isän ja äidin tulee tehdä näin perheen lapsille ja palvelijoille, veljen, naapurin, kansalaisen tai talonpojan toinen toiselleen. Kristitty voi ohjata ja opettaa toista tietämätöntä tai heikkoa kristittyä kymmenen käskyn, uskontunnustuksen tai Herran rukouksen suhteen. Ja sen, joka sellaista ohjausta saa, tulee myös ottaa se vastaan Jumalan sanana ja julkisesti tunnustaa siten.”(AE 13:333)

 Lutherin erotteluissa jatkuvasti toistuva avaintermi on “virka”, Amt. Kuten puhuessaan pappeudesta ja painottaessaan ettei kristittyjen keskuudessa ole eri säätyjä, Stände, hän nyt käyttää sanaa Amt kuvaamaan eri kutsumuksia. Jopa tavalliset, ”maalliset” ammatit ovat ”Amt”, koska ne ovat osa Jumalan hyvää järjestystä. (AE 44:129)

 Pääosin – luultavasti kontekstista johtuen – termi kuitenkin pääosin varataan pastorinvirkaa kuvaamaan. Kuitenkin tavan, jolla samaa termiä käytetään kuvaamaan sekä pastorinvirkaa että maallisia kutsumuksia, tulisi olla riittävä osoitus siitä, ettei Luther luisu takaisin keskiaikaiseen kaksisäätyoppiin painottaessaan erotusta pastorinviran ja maallikkouden välillä.

Tiivistelmänä voidaan siten todeta, että

 1. Kaikki kristityt ovat pappeja kasteensa perusteella

2. Kirkossa ei ole erillisiä säätyjä – Jumalan kansaa ei voida jakaa hengellisiin ja maallisiin säätyihin.

3. Tästä seuraa, että papisto ei voi vaatia valtaa yli maallikoiden jonkin heidän sisäisen ominaisuutensa tai erilaisen hengellisen statuksen nojalla.

4.Kirkko ei ole pakotettu vaikenemaan mikäli sen johtajat lankeavat harhaoppiin ja väärinkäytöksiin. Hätätilanteissa jopa maallikot voivat saarnata, kastaa ja vihkiä uusia pappeja.

5. Vaikkei kristikansan parissa olekaan eri säätyjä, on silti eri virkoja. Yksi näistä on pastorinvirka.

6. Pastorit kutsutaan palvelemaan seurakuntaa sanan ja sakramenttien hoitamisella. Maallikot kutsutaan olemaan uskolliset pastoreilleen. Vain siihen erikseen kutsuttujen tulee saarnata.

7. Yksittäisellä kristityllä on oikeus ja velvollisuus julistaa sanaa a) yksityistilanteissa toisten kristittyjen kanssa ja b) pakanoille ja epäuskoisille.

Luther ei– jälleen vastoin yleistä luuloa – aja maallikkodemokratiaa eikä myöskään ruhtinaiden johtamaa kirkkoa. Schmalkaldenin opinkappaleiden johdannossa Luther kirjoittaa:

” Siksi ei kirkkoa voi ikinä paremmin hallita ja varjella kuin siten, että me kaikki elämme yhden ainoan pään, Kristuksen, alaisina ja että kaikki piispat virkansa puolesta yhdenvertaisina, joskin lahjoiltaan erilaisina, pitävät kiinteästi yhtä ja pysyvät yksimielisinä opissa, uskossa, sakramenteissa, rukouksessa ja rakkauden teoissa. Pyhä Hieronymuskin kirjoittaa, että Aleksandrian papit kaikki yhdessä johtivat seurakuntia, niin kuin jo apostolit olivat tehneet ja sitten kaikki piispat koko kristikunnassa, kunnes paavi korotti päänsä kaikkia ylemmäksi.” (SA II, iv, 9)

Lutherille on selvää, että Jumalan tahtomassa kirkon järjestyksessä Kristus ja hänen sanansa ovat kaiken pää ja keskus. Kristuksen lähettäminä, seurakunnan nöyrinä palvelijoina, pastorit ja piispat kaitsevat kirkkoa.

Provokatiivinen epilogi:

 Vaikuttaa siltä, että eras pääsyy kastettujen pappeuden väärinymmärtämisessä seuraa sen väärästä sijoittamisessa luterilaisen teologian sisällä. Kristittyjen pappeus esitetään alun perin osana Lutherin kirkko-oppia. Kuitenkin myöhemmässä luterilaisuudessa sitä useimmiten käsitellään osana pastorinvirkaa. ”Opin pappeudesta” sijoittaminen osaksi oppia pastorinvirasta synnyttää hämmennystä ja ymmärrysvaikeuksia, sillä nämä opit eivät liity niin kiinteästi toisiinsa kuin myöhempi luterilaisuus tuppaa olettamaan. Luther itse sanoi, ettei kaikkien kristittyjen pappeudella ole mitään tekemistä pastorinviran kanssa.

 Sekä antiikin filosofiassa että välillisesti sen varaan rakentuneessa keskiaikaisessa kansanhurskaudessa (usein) hengelliseksi ideaaliksi miellettiin arkielämän yläpuolelle nouseva, askeettinen ja meditatiivinen via contemplativa. Toki poikkeuksiakin on, mutta tämä lienee ollut yleinen trendi. Eräs uskonpuhdistuksen ”järisyttäviä löytöjä” oli siksi sen ymmärtäminen, että Jumalan silmissä myös maallisen kutsumuksen toteuttaminen voi olla ”pyhää palvelustyötä”. Kun kristitty tekee työnsä niin kuin Herralle, hänen arkiaskareensa muuttuvat hengelliseksi ja pyhäksi. Tämän vuoksi luterilaisuudessa voidaan puhua kutsumuksesta myös silloinkin kun ihminen tekee työtä jota ei yleisesti mielletä ”kutsumusammatiksi”. Kaikki työt ovat jumalallisen kutsumuksen pyhittämiä jos ne tehdään rukouksessa ja lähimmäisen parhaaksi.

 Pietismi, ei-luterilaiselta pohjalta ponnistava evankelikalismi ja näiden kahden yhdistelmänä syntynyt viidesläisyys eli ”uuspietismi” on evankelioimis- ja maallikkoaktiivisuusinnossaan vaarassa hukata tämän Lutherin löydön – ja monin osin se onkin jo hukattu. Vaikkei sitä suoraan sanottaisikaan, toisinaan voi syntyä vaikutelma, että vaikka arkityössäkään ei ole varsinaisesti mitään pahaa, aivan erityisen ”ansiokasta” on sielujen voittaminen Kristukselle hengellisen julistustyön kautta. Lahjakkaimmat saavat tehtyä tästä itselleen ammatin, muut sen sijaan tekevät tätä ”oman työn ohessa”. Provokatiivisesti voisi väittää, että evankelikalismi tulee lähelle kammoamaansa roomalaiskatolisuutta korostaessaan jokapojan evankelioimistyötä usein jopa varsin lakihenkisellä tavalla. Joskus jopa lievää vallankumoushenkeä huokuvat ”innostuspuheet” (lue: syyllistämispuheet) kuvaavat evankelioimistyön kaikkien kristittyjen velvollisuutena, jolloin maallisen kutsumuksen arvoksi tulee lähinnä välillinen ja välttämätön tulojen hankintakeino.

 Kysymys maallikkouden arvostamisesta tuntuu osuvan kohteeseensa, sillä ehkäpä kyse todella lopulta on juuri arvostamisesta ja kunnioittamisesta. Antiklerikalismi versoo yleensä siitä, että ihmiset kokevat ettei heitä pidetä arvokkaina ja heitä ei kunnioiteta. Tässä papiston on syytä tunnustaa omansa ja myös edeltävien polvien synnit – sääty-yhteiskunta ja vielä sitä seurannut kansankirkollisuuskin on pitänyt sisällään loppumattoman määrän rovasteja, joilla ei ole ollut oikeanlaista nöyryyttä ja paimenmieltä seurakuntalaisiaan kohtaan.

 Vastaus ei kuitenkaan ole se, mikä rivien välistä evankelikalismissa tarjoillaan – että kaikista tulee nyt tehdä pastoreita. Tällaisessa kilpailussa lopulta vain osa menestyisi – aina olisi niitä hiljaisia ja arkoja joista ei ole todistuspuheenvuorojen pitäjiksi tai ylistyksenjohtajiksi. Samalla ajatus, jonka mukaan maallikkouden arvostusta tulisi nostaa tekemällä maallikoista pastoreita, on itsestään selvästi ristiriitainen. Se on sama asia kuin jos haluaisimme taistella kulttuurissamme olevaa ulkonäönpalvontaa vastaan kustantamalla rumille ihmisille kauneusleikkauksia valtion varoilla. Vastatoimenpiteet vain vahvistaisivat alkuperäistä ongelmaa!

 Voitaisiinko rohkeasti tunnustaa luterilaisittain, että putkimies tai keittäjä toimittaa pyhää palvelusvirkaa vaikkei hän kertaakaan elämässään saisi evankelioitua ketään? Todellakin – tällainen ihminen on suoranainen rukousvastaus ja Jumalan työtoveri. Luther osuvasti totesikin: ”Kun rukoilemme ’anna meille meidän jokapäiväinen leipämme’, ei Jumala tipauta taivaasta limppua, vaan hän antaa meille maanviljelijän, myllärin ja leipurin.” Tällä tapaa Jumala vastaa rukouksiimme toisten ihmisten välityksellä. Hän ylläpitää luomakuntaansa ja jakaa hyviä lahjojaan juuri näiden tavallisten maallista kutsumustaan toteuttavien ihmisten kautta. Heidän ei tarvitse hakea seurakunnallista itsekunnioitusta tai muiden hyväksyntää todistuspuheenvuoroilla tai kadunvarressa laulamisella. Tämän ymmärtäminen tarkoittaa myös, että muusikoiden ei ole pakko tehdä gospel-musiikkia eikä kirjailijoiden pakko kirjoittaa hengellisiä romaaneja palvellakseen Herraa. He kaikki ovat jo todellisesti Jumalan työtovereita ja pyhän palvelusviran hoitajia.