Hyvät foorumilaiset ja sivuston lukijat.

Elämme taas niitä päiviä, jolloin ristityt kaikkialla maailmassa kokoontuvat kuulemaan, mitä tapahtui kerran pienessä Betlehemin kaupungissa.

Odottamaan yötä,
jona joulutähden taivaallinen valo valaisee pimeän maan
ja enkeli tuo sanoman Vapahtajan syntymästä.
Odottamaan yötä,
jona profeettojen ennustukset toteutuvat,
ja Vapahtaja on keskellämme,
murtaa meitä sitovat kahleet ja ottaa pois kuormat harteiltamme.
Odottamaan jouluyötä,
jona kristikunta käy rukoukseen Jeesus-lapsen seimen äärelle.

Meitäkin kutsutaan joulun pyhinä Jeesus-lapsen seimen äärelle. Saakoon tämä lyhyt joulusaarna johdattaa meitä sinne.

Oi yliolennollinen Kolminaisuus, ylijumalainen ja ylihyvä,
kristittyjen ohjaaja jumalallisessa viisaudessa!
Johdata meidät mystisen tiedon korkeimmalle huipulle,
tietämättömyyden ja valon yläpuolelle,
missä yksinkertaiset, jakamattomat ja muuttumattomat teologian salaisuudet
ovat kätkettyinä ylivalaisevaan salaiseen hiljaisuuden pilveen,
varjoihin kätkeytyvän ylivalollisen kirkkauden ilmestykseen,
keskelle täysin koskettamatonta ja näkymätöntä ylintä kauneutta, jonka ylitsevuotavuus täyttää sokeat mielemme.

Näin aloittaa eräs antiikin teologian salaperäisimmistä hahmoista, 400-luvulla elänyt syyrialainen mystikko ja teologi, joka tekeytyy teoksissaan Paavalin ensimmäiseksi ateenalaiseksi opetuslapseksi, Dionysiokseksi, lyhyen mutta vaikutushistorialtaan mykistävän traktaattinsa Mystinen teologia. Se on kielelliseltä akrobatialtaan huikea mystisen kokemuksen kuvaus, jossa Dionysios venyttää ilmaisutaidon rajat äärimmilleen pyrkiessään kuvaamaan sitä, mitä ei voi sanoin lausua – aistimaailman ja käsitemaailman yläpuolelle kohoamista ja yhdistymistä ekstaattisessa tietämättömyydessä yliolennollisen Kolminaisuuden kanssa. Mystisessä kokemuksessa eli kontemplatiivisessa rukouksessa kieli Dionysioksen mukaan kohtaa rajansa. Siitä termi, apofaattinen teologia, eli ’poispäin puheesta’ suuntaava teologia. Usein puhutaan myös negatiivisesta teologiasta tai kieltämisen teologiasta.

Tämä artikkeli apofaattisen teologian perinteestä ja sen soveltamisesta nykyajassa on julkaistu myös Etsijä-lehden numerossa 3-4/2004 ja toistettu tässä vähäisin oikeinkirjoitusta koskevin muutoksin.

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, apostolisen ajan kirkon rukouselämä ei ollut sekalaisen spontaania tai kaoottista. Esim. Ap.t. 2:42 näyttää viittaavan valmiiseen kokonaisuuteen, liturgiseen rukoukseen. Mistä sellainen oli peräisin?

Herran maanpäällisen elämän aikoihin juutalaiset seurasivat hartauselämässään hyvin vakiintunutta määrättyjen rukousten ja hetkien kaavaa läpi päivän. Apostolisen ajan seurakunnissa jatkui totuttujen rukoushetkien huomiointi, epäilemättä uuteen liittoon sovellettuina. Lutherin Vähän katekismuksen konkreettiset ehdotukset päivittäisestä rukouksesta aamuisin, iltaisin ja ruoka-aikoina on laadittu juuri tässä hengessä. Henkilökohtainen rukous tarvitsee tuekseen seurakuntayhteyttä, johon kuuluvat lisäksi myös perinteiset liturgiset rukoushetket. Säännöllinen liturginen rukous on erityisen tärkeä apu niille, jotka haluavat tulla hyviksi saarnaajiksi ja paimeniksi.

Yö ja erämaa ovat symbolisoineet hengellisen elämän kuivuutta ja Jumalan poissaolon tuntua kautta juutalaiskristillisen historian. Psalmikirjoittaja kuvaa psalmissa 42 sielunsa kaipuuta Jumalaa kohtaan runoilemalla vesipuroa etsivästä peurasta. Israelin kansan exodukseen kuului erämaavaellus, johon monet kristityt ovat samaistuneet hengellisen elämänsä kuivissa vaiheissa. Nykyään kaipaamme tuomaslaulussa valoa pimeässä ja elävää vettä erämaassa, Taizé-lauluissa puolestaan on kokonainen yö-laulujen kategoria. Yön ja erämaan kosketus- ja kuvausvoima on säilynyt läpi historian yksilöllisellä ja yhteisölliselläkin kokemustasolla.

Masentunut ihminen on yössä hänkin. Valoa ei näy, elämäntarkoitus ja ilo tuntuu kadonneen. Toivon lähteestä ammentaminen koetaan mahdottomana, kun henkisessä erämaassa ei juuri lähteitä ole. Mutta onko hengellisessä yössä kyse samasta ilmiöstä, jota psykiatrian kielellä kutsutaan masennustilaksi? Entä missä on yössä kulkevan toivo?

Mielipiteiden kartoitukseksi tarkoitettu äänestys siitä, miten Marian neitsyys olisi ymmärrettävä on kirvoittanut melko paljon kommentteja. Usein keskustelu neitsyt Mariasta muuttuu helposti kinaamiseksi jostakin, ehkä itsessään merkittävästäkin, yksityiskohdasta. Tällöin emme usein näe metsää puilta, vaan keskitymme yhden puun hakkaamiseen. Melko harvoin yritämme nähdä kokonaisuutta ja kysellä, mikä merkitys Marialla voisi olla oman hengellisen elämämme ja kirkon hengellisen elämän kannalta.

Tässä muutamia ajatuksia.

Pyhä Johannes Siinailainen, igumeni Siinaan erämaasta 600-luvulta, kuvaa rukousta kuvastimeksi, joka ilmaisee kristitylle hänen oman tilansa. Martti Lutherin mukaan se, joka sanoo olevansa kristitty, mutta ei rukoile, valehtelee. Hän ei silloin usko Jumalaan, eli pyydä Jumalalta kaikkea sitä hyvää, jota Jumala on käskenyt pyytää ja luvannut antaa.

Kristityn ja Jumalan suhde toteutuu ennen kaikkea rukouksessa. Mitä enemmän rukoilet, sitä läheisemmäksi Jumala sinulle tulee. Mitä vähemmän rukoilet, sitä vähemmät opit häntä tuntemaan. Mutta on rukousta ja rukousta. Rukous saattaa muuttua erämaaksi ja rukoileminen kuivaksi pakkopullaksi. Mitä silloin pitää tehdä? Miksi näin käy? Kirkon hengellisen perinteen aarteisto on täynnä elämänpituiseen kokemukseen perustuvaa opetusta siitä, miten kristitty voi kasvaa rukouksessa. Tämä kirjoitus käsittelee kristityn rukouselämän kehitystä kirkon perinteen näkökulmasta. Sen tarkoitus on pyrkiä osoittamaan selkeä tien hengellistä kasvua estävien vaarojen läpi ja antaa rukoilijalle neuvoja ja kirjasuosituksia.

Tämä artikkeli perustuu Kannelmäen seurakunnan Nuorten aikuisten illassa aiheesta pitämääni alustukseen.