Onko kirkko tekopyhä ja uskonnollisesti ahdasmielinen? Toitottaako se jatkuvasti, kuinka syntisiä kaikki ovat?
Kun lukee tulkintoja kirkollisesta
todellisuudesta kirkollisesta lehdistöstä, tulee toistuvasti vaikutelma, että kirkon ongelmana ovat tekopyhyys, uskonnollinen ahdasmielisyys ja syntiin keskittyminen. Lehtijuttujen esiymmärryksenä on syvä kokemus siitä, että etenkin liiallinen ja yksilöä alistava syntipuhe olisi kirkon yksi
perusongelma. Syntipuhetta pitäisi vähentää, ihmisten välistä rakkautta
ja armollisuutta korostaa ja ennen kaikkea toteuttaa. Ainakin 60-luvulla syntyneen ja melkein kirkon ulkopuolella kasvaneen
kokemus on ihan päinvastainen. Syntipuhetta nimenomaan kartetaan. Olen
tullut pohtineeksi asiaa useinkin sillä oletuksella, että lapsuuden ja
nuoruuden positioni ei ole poikkeuksellinen vaan poikkeuksellista on
elämä aktiivikristillisyyden sisäpuolella. Voin siis toki kuvitella,
että joissain koko kirkon ja kansalaisten omakohtaisen
uskontokokemuksen kannalta marginaalisissa liikkeissä on voinut olla
parina viime vuosikymmenenäkin paljonkin yksilöä alistavaa syntipuhetta
(ts. huonoa syntiteologiaa).
Mutta mikä voisi selittää sen, että kirkollisesta mediasta voi
jatkuvasti saada sen kuvan, että synnin korostaminen olisi nykyisin
paheksuttavan yleistä koko kirkossa? Uskojarukous.net julkaisee nimimerkki Kirkonrotan kirjoituksen aiheesta.
Uusimmassa Kirkko & Kaupunki-lehdessä on nostettu pääkirjoituksen aiheeksi kysymys, mihin kirkkoa tarvitaan. Kysymys kirkon tarpeellisuudesta liittynee siihen, onko järkeä olla kirkossa mukana, ja sitä kautta myös mielekkyyteen olla kirkon jäsen, ja kirkosta eroamisiin. Päätoimittaja Simola on jopa otsikoinut tämän uusimman pääkirjoituksensa: "Mihin kirkkoa tarvitaan".
Uutisten mukaan viime aikoina Helsingissä on erottu kirkosta oikein urakalla. Oma hypoteesini on, että Kirkko & Kaupunki-lehti on voinut olla kirjoituksineen merkittävä viimeaikaisiin eroamisiin innostanut tekijä.
Naispappeustilanne seurakunnissa on ollut lähes sama jo vuosikaudet. Tilanteen muuttumissuuntakin on ollut lähinnä se, että on menty pääasiassa kohti naispappeusmyönteisempää seurakuntaelämää. Muuttunut tekijä, ja selitys yhtäkkiselle eroamisinnolla on ehkä löydettävissä viimeaikaisesta uutisoinnista. Koska yhtäkkisesti lisääntynyt eroamisilmiö on nyt toteutunut mahdollisesti lähinnä Kirkko & Kaupunki-lehden kotialueella Helsingissä, lienee perusteltua kysyä, voisiko Kirkko & Kaupunki-lehden toiminnalla kenties olla jonkinlainen yhteys lisääntyneeseen eroamisilmiöön.
Keskustelu naispappeuden vastustajien tilanteesta kirkossa on viime viikkoina saanut huolestuttavat mittasuhteet. Helsingin seurakuntayhtymän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola on vaatinut rahojen vetämistä pois naispappeutta hyväksymättömiltä lähetysjärjestöiltä, ja muutamat piispatkin ovat näyttäneet vanhan virkakäsityksen edustajille kirkon ovea. Onko yhteiselo samassa kirkossa vielä mahdollista? Uskojarukous.net julkaisee Maskun kirkkoherran Aino Vestin kirjoituksen asiasta.
Kotimaa-lehti iskee uusimman numeronsa pääkirjoituksessa
toimittaja Olav S. Melinin voimin ”klassista kristinuskoa” vastaan – minkä hän
tosin tekstissä näyttää tiivistävän naispappeuden vastustamiseksi.
Kirkon perinteitä arvostavia, jotka ”kantavat huolta dogmaattisesti oikeasta
kristinuskon tulkinnasta”, hän kuvaa rajanvartijoiksi, jotka sijoittavat oikein
uskovat sisäpuolelle ja väärin uskovat rajan toiselle puolelle.
Melinin kirjoituksessa on positiivisia
asioita. Niitä ovat sen melko sovitteleva sävy, ja toivo, että eri tavoin
Jeesuksen Kristukseen uskovat tunnustaisivat toistensa uskon aitouden.
Kuitenkin kirjoitus on malliesimerkki kirkollisen keskustelun ongelmista –
keskustelun, jota Melin itse kertoo haluavansa kirjoituksellaan edistää.
Seppo Simolan pääkirjoituksen (Kirkko & kaupunki 11.10.2006) mukaan Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on syytä tyytyväisyyteen. Nuorisobarometrin mukaan kaksi kolmasosaa Suomen nuorista "uskoo vankasti Jumalaan". Pinnallisesti tarkasteltuna tilanne näyttää siis valoisalta. Jo melko vähäisen miettimisen valossa kuitenkin paljastuu, että Simolan kanta on ehkä turhankin optimistinen. Se ylittää nimittäin optimismissaan jopa sen, millaista paratiisin nuorison elämä olisi perinteisemmän näkemyksen mukaan ollut syntiä edeltäneessä alkutilassa.
Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa 13.9.2006 Seppo Simola kertoo näkemyksiään Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin uudesta esityksestä Helsingin seurakuntarajojen uudelleenjärjestelyksi. Simolan kirjoitus sisältää kritiikiä erityisesti yhtä tuomiokapitulin esityksen perustelua kohtaan - nimittäin tuomiokapitulin tekemää erottelua ydin- ja etäseurakuntalaisiin. Tätä ei Simola voi kuin hämmentyneenä ihmetellä. Filosofian on väitetty alkavan hämmennyksestä. Ehkä näin on laita myös toden filosofian - kristillisen teologian suhteen? Ehkä tämä on alku jollekin suurelle linjamuutokselle Kirkko & Kaupunki -lehden toimituksessa?
tiistai, 22 elokuu 2006 @ 12:20
Kirjoittaja: de Muerto
Katselukertoja 2.359
Kotimaa-lehti julkaisi 18.8. 2006 ilmestyneessä numerossaan avoimesti harhaoppisen hartauskirjoituksen. Kertooko tämä pelkästä teologisesta avuttomuudesta, vai onko taustalla aito heresia ja sen suvaitseminen? Mitä kristityistä kertoo se, että tuskin kukaan jaksaa enää edes kiinnostua tällaisesta?
Viimeisin Kirkko ja Kaupunki-lehti pohdiskelee pääkirjoituksessaan Lordin euroviisuvoittoa ja Halleluja-sanan uskonnollisia merkityksiä. Lordi on tuonut tämän hepreankielisen "Ylistäkää Herraa!"-merkitsevän huudahduksen taas osaksi puhekieltä. Niinpä päätoimittaja Seppo Simola kyselee, milloin kirkon johto herää toivottamaan sankareille siunausta ja kiittämään siitä, että he ovat tuoneet uskonnollisen kielenkäytön jälleen väkevästi suomalaisten huulille.
Simolan tilannetajun onttous näyttää pintapuolisesti hämmästyttävältä: Ei kai kirkon kannalta ole merkittävää se, mitä sanoja käytetään, vaan mitä niillä viestitään? Tuskin suomen kielen kristillisperäisten kirosanojen varastoa ja niiden ahkeraa käyttöäkään voi pitää ilahduttavana merkkinä kansan syvien rivien kristillisyydestä ja kirkon sanoman ajankohtaisuudesta? Pitäisikö kirkon alkaa puuhaamaan tunnustuspalkintoa ahkerasti julkisuudessa herranisiä, kyllä maar'eja ja jumalautoja suustaan päästäville? Nämä kun ovat myös kaikki alkuperältään kristillisiä huudahduksia.
Simolan kirjoituksen taustalta näyttääkin jälleen löytyvän eräänlainen naivi kansankirkollisuus: Jo jonkinlainen ulkoinen liittymäkohta kirkon toimintaan ja kieleen ansaitsee seläntaputuksia, voidaanhan sen kautta taas toistaa fraaseja kirkon merkityksestä ja läsnäolosta tavallisen suomalaisen elämässä.